Kaikkea sitä sattuukin

Männä viikolla mekin pyrittiin kirjastoon. Meitä sinne tosin ei ajanut niinkään kirjat vaan aamusade. Kirjaston ovella oli mukava katos. Kirjasto ei ollut auki, joten jouduttiin jatkamaan matkaa sateessa.

Myöskin jo edellisviikon tapahtumina mainittakoon ulkoilureittiemme varsille ilmestyneet puistonpenkit. Täytyi oikein kiivetä penkille tutkimaan, että mistäs tämä on tähän lennähtänyt.

Emännällä on nyt muka niin kamalasti töitä ja sitten meidän harrastukset vielä päälle, ettei ehditä enää kirjoittaa syväluotaavia, herkkätunnelmaisia arjenpalasia tänne, mutta tässä nyt jotain sentään pintaraapaistuna. Viime viikolla käytiin myös rallytokossa ja Musta alamainen sai osallistua näyttelytreeneihinkin. Minä kai osaan jo esiintyä sen verran hyvin, ettei minun tarvitse enää harjoitella.

Viikonloppuna tapahtui myös mukava juttu, kun perjantaina vähän ennen kolmea Emäntä sai minulle peruutuspaikan mejäkokeeseen! Mejäkokeisiin on vaikea päästä, koska harrastajia on paljon ja kokeita vähän. Mekin kuulutaan jo kahteen kerhoon, koska kerhojen omiin kokeisiin pääsee helpommin. Sitten Emäntä on vielä niin aloittelija jäljenteossa, että sekin rajaa pääsymahdollisuuksia. 
    Nyt kuitenkin oli Facebookissa tullut ilmoitus minuutti aiemmin, että olisi aloittelijalle paikka auki. Viisi minuuttia myöhemmin minut oli ilmoitettu mukaan. 20 minuuttia myöhemmin tuli ilmoitus, että olemme saaneet paikan ja kaksi tuntia sen jälkeen oli käytännönjärjestelyt hoidettu. Niinpä lauantaiaamuna kello viisi lähdettiin matkaan.

Koiralle mejäviikonloppu tarkoittaa viikonloppua autossa, mutta kyllähän se vartin uurastus korvasi tämän odottelun!
(Eikä naureskella siellä minun pinkeille varusteilleni! Pinkki sopii kaikille.)

 Emäntä rymysi ensin lauantain metsässä jälkiä tehden ja sunnuntaina oli minun vuoroni. Tein mielestäni hyvää työtä. Jälki oli n. 22 tuntia vanha (sääntöjen mukaan 12 tuntiakin olisi riittänyt) ja sitä oli helppo seurata. Välillä kävin tarkistamassa huvikseni yhden kuivan kuusikon alustan jäniksistä ja oli hauskaa, kun Emäntä ja tuomari könysivät raapivien kuusten keskellä kanssani. Sitten kävin kahlamassa ja juomassa ja kerran pysähdyin aivastelemaan oikein tosissani, mutta jatkoin matkaani kuin mitään ei olisi tapahtunut. Me Emännän mielestä mentiin jo aika rauhallisesti harjoituksiin verrattuna, mutta tuomari sanoi, että kamalasti liikaa vauhtia. Maksimi aika jäljelle on 45 minuuttia, Lucy-neiti hoitaa homman puolessa tunnissa, mutta minä vedin pohjat ja menin vartissa.

Niin no joo kävi siinä sitten se yksi pikku kämmi. Tai no kaksikin. Lopussa ryntäsin vähän liian vauhdilla ja jouduin kaadon ohi. Noin 30 metriä olisi ollut kaadolle ja AVO1-tulokseen lähes täysillä pisteillä (tuomari sanoi näin lopuksi), mutta minä eksyin. Minut palautettiin jäljelle ja eksyin uudestaan. En oikein jaksanut keskittyä kai kunnolla. Viimeisellä yrityksellä löysin kaadolle, niin että sain taas tuloksen AVO3 ja viisi pistettä paremmat pisteet eli 27p.

Emäntä vähän pihisi ja puhisi kiukuissaan aluksi (vähäuninen viikonloppu, yli 600 km autoilua ja 55 euroa koemaksua ja sitten minä, oho hups, eksyn jäljellä...), mutta tuomari kehui minua niin kovasti hyväksi jäljestäjäksi ja kympin koiraksi, että ehkä harjoitellaan vähän vauhdin hidastamista tänä kesänä ja sitten mennään taas.

Älä sure Emäntä! Meillähän oli kuitenkin mukava viikonloppu, tavattiin uusia kivoja ihmisiä ja koiria ja kuolema kuittaa univelat.
Tai kesäloma.