Sivut

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Verestelyä


Tänäänpäs olikin kiva päivä! Käytiin kylässä Snoopylla ja Börjellä. Eikä siinä kaikki! Päästiin pitkästä aikaa verijäljille!

Jopa minä pääsin nuuskuttelemaan pienen pätkän jälkeä. Se oli mahtavaa!

Ensin oli kuitenkin se tylsä osa, kun ihmiset tekevät jälkiä ja koirat odottavat autossa. Minä ulvoin aluksi turhautuneena, mutta alistuin sitten kohtalooni.


Snoopy oli villinä ilosta, kun tavattiin.

Börjen kanssa vähän mittailtiin toisiamme ensin, mutta minä olin hyvin nöyrä poika; olinhan itseäni vanhemman uroksen reviirillä kylässä. Lopuksi Börje jo kutsui minua leikkimäänkin, mutta pitäydyin tällä kertaa lepyttelevien eleiden esittämisessä, ettei vain tule väärinkäsityksiä.

Lucy-neidissä minä ihailen sitä, että hänen ei tarvitse lepytellä koskaan ketään. Hän vain tulee paikalle ja omistaa sen. Börje sai käsilaukusta samantien, kun tuuppasi kirsunsa tuttavallisesti Lucy-neidin ahteriin ja sisällä Lucy-neiti valtasi kahvipöydän alusen eikä Börjellä ollut sinnekään enää asiaa. Omassa kodissaan! 
Sitten päästiin vihdoin siihen mielenkiintoiseen vaiheeseen eli jälkien ajoon. Russelit olivat vielä mejäneitsyitä, joten he pääsivät hommiin ensin. Börje jäljesti ilmavainuisesti välillä mustikoita syöden. Meidän Emäntä oli sitä mieltä, että Börje tiesi kyllä koko ajan missä jälki menee, muttei ollut aivan varma, oliko tarkoitus seurata jälkeä vai ei. Yleensähän lenkillä ei saa millekään jäljille karata. Sorkka löytyi ja oli Börjestä kiinnostava.

Snoopy oli sitten taas vahvasti maavainuinen jäljestäjä. Hän tutki alkumakauksen huolella ja lähti nenä kiinni jäljessä etenemään tarkasti sen päällä. Välillä Snoopy kääntyi kysymään emännältään lupaa, että saahan vielä jatkaa jäljestystä, mutta muuten hän keskittyi tehtävään täydellisesti. Kulmamakaukset tuli merkattua todella tarkasti ja kääntyminen tapahtui suoraan kulmalta. 

Snoopy elämänsä ensimmäisellä verijäljellä.
 Kaatoa lähestyessä Snoopy nosti nenän ilmaan ja meni loppumatkan ilmavainulla. Kaadon lähellä oleva iso kivi pelotti ensin, mutta kun ihmisetkin rohkeasti kävelivät eteenpäin, niin Snoopykin uskalsi mennä kaadolle. Ensin hän tutki sorkkaa hiukan varautuneesti, mutta kun sorkalla vähän leikittiin, niin siitä tulikin jo hauska kapistus. Meidän Emännän mielestä on ihana seurata ensimmäistä kertaa jäljellä työskentelevää koiraa. On aina yhtä riemastuttavaa nähdä, kuinka veri vetää kirsua ja jälki löytyy metsästä rodusta riippumatta.



Minun jäljelläni olikin vähän uusia temppuja. Keväällähän ehdin siirtyä mejässä AVO-luokasta VOI-luokkaan ennen kuin sairasloma alkoi ja katkaisi mejäkesän. Ylemmässä luokassa jäljessä on veretön katkokulma ja makaukset kulmien sijaan suorilla osuuksilla. Katkokulmaa ehdittiin harjoitella kahdesti ja tämä oli siis kolmas kerta. Makausten merkkauksessa minä olen ekspertti. Niin kiire ei pidä olla, etteikö ehtisi tutkia makuut kunnolla. Katko tuotti hiukan pään vaivaa ja joitakin ylimääräisiä tarkistuspistoja, mutta hoitui kuitenkin ilman ihmisapua. Jos vain terveys sallii, niin ensi keväänä voitaisiin hyvin mennä VOI-luokan kokeeseen...


Vaikka olenkin käynyt Lucy-neitiä useammassa kokeessa, niin toinen AVO1-tulos puuttuu minulta vielä, ennen kuin voin siirtyä VOI-luokkaan. Emäntä on kai kuitenkin optimistinen minun suhteeni, koska myös minun jäljelläni oli VOI-luokan tehtäviä. 
    Makauksille oli kätketty nakkipaloja, että muka pysähtyisin niitä nuuskimaan ja syömään ja näin ollen merkkaisin makauksen siinä samalla. Katinkontit ja kissanviikset. Eihän sinne metsään nyt syömään mennä! Yhdeltä makaukselta otin nakkipalan suuhuni ja sylkäisin sen pois. Loput makaukset kävelin yli nakeista hämääntymättä. Syökööt joku metsäneläin.
    Myös minulla oli jäljessäni veretön katkokulma. Hiukan toki hämmästyin, kun veri yhtäkkiä loppui, mutta tein muutaman rengastuksen ja löysin verijäljen pään. Toinen ylläri oli kulma, jossa ei ollut makausta. Yhtäkkiä vain en tuntenutkaan enää veren hajua nenässäni. Tein jälleen pienen ympyrän ja löysin jäljen uudestaan. Sorkka löytyi ja kaikki muu tuli selvitettyä paitsi ne hitsin makaukset. Ovatko ne nyt muka niin tärkeitä?


Jäljestämisessä yksi hyvä asia on vielä jäljestyksen jälkeinen rauhallinen, tyytyväinen olo. Kun palattiin metsästä, niin Snoopy meinasi nukahtaa eteiseen istualleen. Yleensä uupumaton, tarmokas russelityttönen tyytyikin yhtäkkiä istumaan omissa ajatuksissaan seinää tuijottaen.

Ja kun me päästiin takaisin omaan kotiimme, niin ei paljon vauhdikkaampaa ole ollut täälläkään:



6 kommenttia:

  1. Kyllä vaan saatte viettää mäyräkoiran unelmaelämää, Lucy ja Roni. Tuskinpa tuosta paremmaksi enää voisi pistää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan hyvin täällä palvelu pelaa ja elämä on merkityksellistä. Ainoa pitkä miinus on yksinäiset arkipäivät. Onneksi sinä saat viettää jatkuvasti aikaa Palvelijattaresi kanssa!

      Poista
  2. Puuhakasta menoa taas kerran, kiva mennä semmoisen päivän jälkeen kyljelleen ja miettimään päivän saaliita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unissakin tuli jälkeä ajettua. Ainakin tassut olivat kuulemma käyneet ja nenä vipattanut! ;)

      Poista
  3. Äet naaro nii että meenas tuolilta puota, Börje sae käsj´laakusta... :D No niimpään ne naeset toemii :D Ompa teellä kaekkee mukavata tekemistä ku tuota jälestämistä ja kaverija! :) Oes sevuan mukavata piästä tuommosille jälille kokkeelemmaan. Vaekka äet kyllä olj sitämieltä että meekäläesen matka tysseis ensmäeseen nakimpallaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän sitä tiedä, millainen jälkikuningas sinussakin piilee, kun vain jäljen päähän pääsisit! Meidän Emäntä on niin mejäkärpäsen puraisema, että varmaan yrittäisi palatsikoiratkin usuttaa jäljelle... Roosa-täti oli jo 6-vuotias, kun hän kokeili jäljestämistä ja oppi hyvin! Kaupasta vain pullo naudan verta ja verisientä metsään vetämään! ;)

      Poista