Välitilinpäätös mäyräkoirahalvauksesta

Emännän mietteitä

Kolmisen kuukautta alkaa olla aikaa siitä, kun Lucy sai mäyräkoirahalvausdiagnoosin 3,5-vuotiaana. Siihen asti olin kuullut vain tarinoita mäyräkoirista, joiden takapää pettää yhtäkkiä ja jotka raahaavat itseään etujaloillaan ja jotka on lopetettava välittömästi tai jotka ensin leikataan, yritetään kuntouttaa ja lopetetaan sen jälkeen. Niinpä meinasi eläinlääkärissä omakin takapää pettää alta, kun sain kuulla omalla koirallani olevan tämän pelätyn mäykkyhalvauksen.

Lucyn kohdalla ei ollut mitään yhtä selkeää tapaturmaa, jonka seurauksena halvaus olisi tullut. Useinhan on kai niin, että koira tekee yhden kohtalokkaan hypyn jonnekin, ulahtaa ja lakkaa liikkumasta. Jälkeenpäin olen yrittänyt muistaa, millaista Lucyn liikkuminen oli keväällä. Ehkä hieman hidastunutta tavalliseen verrattuna? Kesäkuussa Lucy ontui selvästi yhden aivan tavallisen lenkin jälkeen. Etutassun ontuminen hävisi välillä ja palasi taas. Joskus riehuessa jalkaan (todennäköisesti siis kuitenkin selkään) sattui, Lucy ontui hetken, mutta palasi taas normaaliksi. Oliko selkä siis oireillut jo pidemmän aikaa? Juhannuksen jälkeisenä päivänä kävimme lenkillä normaalisti ja Lucy kävi melko syvässä ojassa juomassa. Olisiko siinä tapahtunut jokin tömähdys, joka lopulta aiheutti välilevytyrän ja kipeytti selän? Kotimatka sujui kuitenkin normaalisti ja illalla ainut hälyttävä merkki oli, kun Lucy ei suostunut hyppäämään pienen korokkeen yli.

Syyskuu 2016

Mäyräkoirahalvaus ei kuitenkaan ilmeisesti ole välttämättä suoraan kuolemantuomio. Halvausoireita lienee eri asteisia ja Lucyn kohdalla on maallikon silmin ollut kyse lievemmästä oireilusta. Liikuntakyky ei missään vaiheessa kadonnut kokonaan ja jälkeenpäin ajateltuna pahinta oli ehkä hoidon (kortisonin) aiheuttama vatsahaava, jonka takia Lucy oksenteli verta yhden yön ja selän lisäksi yhden viikon myös vatsa oli varmasti todella kipeä. Valvomisen, oksentelun ja syömättömyyden jälkeen muutamana päivänä askel oli lyhyt ja heiveröinen ja takapäätä oli hankala kannatella, mutta kun ruoka taas alkoi maistua, tulivat liikkeetkin taas varmemmiksi.

Kolmen viikon häkkilepo tuntui pitkältä ajalta ja oli surullista katsoa kohtaloonsa alistunutta, mutta sitä ymmärtämätöntä pikkuystävää. Toisinaan yritimme vähentää häkissä olemista pitämällä Lucya asunnossa rajatulla alueella esim. vain keittiössä tehdessäni itse kotitöitä vieressä, mutta häkin ulkopuolella Lucy riehaantui helposti varsinkin toisella ja kolmannella viikolla. Toisinaan otin myös Lucyn sohvalle seurakseni, kuten tapanamme on, mutta kuinka juuri silloin aina rappukäytävässä sattuikin kuulumaan ääniä ja muutaman kerran Lucy ehti hypätä sohvalta alas ovelle haukkumaan. Varminta oli siis pitää sitä teljettynä jatkuvasti.

Heinäkuu 2016

Häkkilevon jälkeen oli aika epävarma olo itsellä, että mitä tämän jälkeen tehdään. Nytkö vain kirmataan metsiin ja lenkkipoluille, kuten aina ennenkin vai täytyykö loppuikä töpötellä pientä korttelikierrosta kodin lähellä. Itseni kanssa neuvoteltuani tulin siihen tulokseen, että on järkevää ajaa yli sadan kilometrin päähän koirafysioterapiaan, jos siitä tuloksena on mahdollisesti liikuntakykyinen koira vielä moneksi vuodeksi. (Ennen omia koiria pidin höpöhöpönä koirien pukemista, fysioterapiaa ja koirakylpylöitä. Nyt olen jo monta vuotta pukenut koirat kovilla pakkasilla, yhtäkkiä koiran fysioterapia tuntui hyvältä idealta ja koirakylpylävierailukin on Lucylle varattu mäykkykerhomme mukana.) Niinpä kävimme fyssarilla, joka helpotuksekseni totesi, että Lucy liikkuu hyvin ja on hyvä merkki, että se pystyy ravaamaan. Lihakset ovat hyvässä kunnossa ja erityistä kuntoutusta ei tarvita. Liikunnan lisäämiseen sain ohjeen, että lenkkiä voi pidentää 5 minuuttia viikossa. Jos oireita ilmenee, liikuntaa taas vähennetään 5 minuuttia viikossa.

Nyt kolme kuukautta myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa meillä on seuranamme iloinen mäykkyneiti, kuten ennen tapahtunuttakin, ja elämä on palannut melko normaaleihin uomiin. Lenkkiminuuteissa olen jo vähän sekaisin, mutta luultavasti jossain 40 ja 50 minuutin lenkkien välillä ollaan menossa. Lenkkeily on siis jo aika normaalia, koska tuttuja reittejä kuljetaan jo. Toisinaan, kun aikaa on, vien tosin Ronin pidemmälle ja vauhdikkaammalle lenkille. Harrastamme rally-tokoa ja kilpailukirjakin on jo haaveissa. Jos talvi menee hyvin, voidaan harkita mejän jatkamista keväällä.

Oikealla lenkillä syyskuussa 2016

Mikä sitten on muuttunut? Yritän nostaa Lucyn sänkyyn ja sohvalle ja sieltä pois, aina kun mahdollista. Kannan sitä myös rappusissa aina, milloin se ei ehdi karata itse rappusiin. Painonhallinta on tarkempaa ja ruoka-annokset olemattoman pieniä (jos Lucylta kysytään...) Myös laulunsanat: "Every step you take, I'll be watching you..." toteutuvat kirjaimellisesti. Pienikin ontumiseksi tai jäykkyydeksi havaittava muutos liikkumisessa tekee seuraavan päivän lepopäiväksi. Villit juoksu- ja painileikit pysäytetään yleensä heti alkuunsa koirien harmiksi (Lucy nimittäin kutsuu jo itsekin Ronia painimaan, eikä käsitä, miksei saisi riehua, kuten ennen). Pysyvää on myös jatkuva pieni huoli siitä, että halvaus uusiutuu, ja että se palaa pahempana.

Tavallinen koti-ilta, Emäntä ja Lucy lempipuuhissaan lempipaikassaan, elokuu 2016

Yritän kuitenkin muistaa joka päivä iloita siitä, että meillä edelleen on kaksi ihanaa mäyräkoiraa. Joka yö Lucy käpertyy syliini tai selkääni vasten peiton alle ja nukumme mahdollisimman lähekkäin. Kotiin tullessa on vielä kaksi innokasta kieltä työntymässä nenäonteloihini. Sohvalla napostellessa vieressä vartioivat armopaloja kahdet kiiltävät silmät. Sen sijaan, että murehtisin yhtä kamalaa luopumisen päivää, joka jonakin päivänä vielä koittaa, yritän muistaa nauttia kaikista näistä ihanista yhteisistä päivistä, joita meillä vielä on.

Nauttikaa siis (mäyrä)koiristanne! Mäyräkoirahalvaus on kamala vaiva, joka tulee aivan liian nuorille koirille, ja jossa ikävintä on, kun ei tiedä koiransa kipujen määrää tai sitä, koska niitä esiintyy, mutta se ei välttämättä ole kaiken loppu. Jokainen terve päivä on voitto ja toivottavasti niitä on vielä paljon edessä!

Lucy ja Roni syyskuussa 2016