Kiitos osallistumisesta

Käytiin sunnuntaina mätsäreissä. Minäkin pääsin mukaan, kun liikun jo pääasiassa aika ketterästi. Varsinkin jos on nakkia luvassa.
    Kyseisestä tapahtumasta ei paljoa jäänyt aikakirjoihin painettavaksi, mutta kerrotaan nyt rehellisyyden nimissä tästäkin. Useinhan tuntuu, että ympärillä on vain onnistuneita ja menestyneitä koiria ja koiraihmisiä, mutta tietenkin siltä tuntuu, koska vain onnistumiset esitellään ja epäonnistumisista vaietaan.
    No päivä eteni jotensakin näin:

Aamulla Emäntä harjasi meidät huolella. Kynnet leikattiin. Tassukarvat siistittiin. Minun tursottavaa pohjavillaani furminoitiin. Mustan alamaisen tuuhea häntä suorittiin sentti kerrallaan ja hyvä, ettei kiveksetkin kiillotettu.

No ei nyt sentään! Yritä pysyä asiassa Lucy-neiti!

Päivä oli sateinen. Näyttelypaikalla Emäntä kävi ensin ilmoittamassa meidät ja jo siinä vaiheessa kävi ilmi, että luultavasti vähäisen osallistujamäärän vuoksi tai siksi, että tuomareita oli vain kaksi, olivatkin isot ja pienet aikuiset samassa kehässä, vaikka mainoksen perusteella luultiin isojen ja pienten olevan erikseen.
    Kun Emäntä otti meidät autosta, muuttui vähäinen tihkusade samalla hetkellä rankemmaksi sadekuuroksi. Kastuimme litimäriksi kahdessakymmenessä sekunnissa. (Meillä ei ole näyttelysadetakkeja.) Kehät olivat suurimmaksi osaksi katoksessa ja mekin pääsimme odottelemaan katokseen, mutta huoliteltuina hulmuavat turkit olivat historiaa. Emäntä yritti hieroa meitä kylpypyyhkeeseen, mutta kostessa ilmanalassa turkki ei niin vain kuivunut. Samalla hän ihmetteli, kuinka vieressä pelmuavat pumpulikoirat oli kuljetettu paikalle, koska ne olivat täysin kuivia!

Tiivistettynä olemme siis tässä vaiheessa kertomusta hämärässä, ahtaassa katoksessa lukuisten muiden koirien ja ihmisten ympäröiminä kerta kaikkisen märkinä.

Mustan alamaisen vuoro oli ensin. Hän seurasi hyvin. Seisoi hyvin, kuten harjoiteltu oli, mutta se pöytä. Se maailmanlopun pöytä, jolla tuntematon ihminen tulee koskemaan häntä Mustan alamaisen tulkinnan mukaan pahat mielessään. Ei rimpuilua, ei suurempaa väistelyä mistään agressiivisuudesta puhumattakaan, mutta koiralla on lukuisia keinoja kertoa, koska ei nauti tilanteesta ja koko Mustan alamaisen keho huusi epämukavuutta. Sininen nauha.

Minä sen sijaan olin kehässä iloisesti ja seurasin hyvin ottaen huomioon, että puolet kehästä oli sateessa ja märkänä. Pöydällä olin pirteä. No ehkä liiankin pirteä, kun yritin tavoitella nakkipalaa takajaloilla seisten. Maassa maltoin seistä paikallani hienosti ja tuomari totesikin, että tämä koira on tehnyt tätä ennenkin. Siksi hieman yllätyksenä tuli, että minäkin sain sinisen nauhan. Meidän näkökulmasta toisena kehässä ollut rotikka oli aika vallaton ja tuli mieleen, että miellyttikö vain rotu enemmän, kun kyseessä oli vahvasti palveluskoira puolelle suuntautunut tuomari, mutta tietenkään me ei nähty kokonaisuutta tuomarin silmin.

Seuraava ongelma olikin sitten saada jostain handleri toiselle koiralle (eli minulle, koska olen meistä ainut joka saattaa jotenkin suosiollisesti seurata vierasta ihmistä, jos hänellä on nakkia kädessään), koska olimme molemmat sinisten loppukehässä. Ratkaisu löytyikin lopulta helposti, kun paikalle tuli eräs entinen naapuri, joka oli meille koirillekin tuttu. Hänen koirallaan oli toinen handleri, joten hän ehti hyvin esittää yhtä mäyräkoiraa.

Lopulta putosimme molemmat peräkkäin ensimmäisten joukossa ja se mätsäri oli sitten siinä. Oli joidenkin muiden vuoro onnistua ja ilahtua.

Sitä paremmalta tuntuu sitten joku toinen kerta taas saavuttaa jotain! 
Kotiin päästyämme turkit olivat kuivuneet autonpenkkeihin itseämme hieroessa, minun epämiellytävä olotilani oli tipotiessään ja kotipihalla tepasteli taas komeannäköinen koirakaksikko!

Kuvituskuva helmikuulta