Yllätyksiä

-Hetkinen hetkinen... Mitäs tämä nyt on? Miksi Emäntä kävelee kotioven ohi? Päiväulkoilu koirapuistossa kera pienen jaloittelulenkin on tehty ja olemme palaamassa kotiin, mutta nyt Emäntä ei menekään ovesta sisään vaan jatkaa sen OHI. Tästä ei ollut sovittu aamupalaverissa mitään!

-Äh... anna olla Lucy-neiti! Eikö ole hauskaa, kun ei tarvitsekaan vielä mennä sisälle, vaan suuntaammekin suoraan kohti jotain uutta, jännittävää seikkailua?

-Minä en pidä siitä, että asioita tehdään eri tavalla kuin yleensä! Minä en astu askeltakaan, ennen kuin saan selityksen sille, mihin olemme muka vielä menossa! Autokaan ei ole tallissa, joten emme voi olla menossa autoilemaan.

-No tämähän on vain aamulenkin suunta. Ehkä Emäntä meni sekaisin kellonajasta.

-Mitä?! Tästäkö taas! Tämän oven edestä? Hälytys! HÄLYYTYS! HAU HAU HAU HAUHAUHAU!

-Mikä hätänä Lucy-neiti?! Mitä? Missä...? Vai onko tämä taas se sinun väärähälytyksesi? Mitä sinulla on tätä kirjastoa vastaan?

-Olkoon vaikka kalmisto, mutta tämä paikka on paha!
Emäntä! Mihin sinä menet! Et kyllä jätä minua tähän kalmiston pihalle vangiksi!

-Siis kirjaston. Minä en ymmärrä, mikä sinua pelottaa tässä paikassa. Eihän täällä ole koskaan tapahtunut mitään. Me on kävelty tästä kaksi vuotta melkein joka aamu, veikkaan, että sinä olet kävellyt tästä jo puolitoista vuotta ennen minun syntymäänikin, eikä koskaan ole tapahtunut mitään, mutta nyt tänä syksynä sinä olet yhtäkkiä alkanut haukkua tässä kohtaa villisti?

-Ai ei MITÄÄN! Etkö muista, kun yhtenä aamuna minä näin tuolla ikkunassa kummituksen!

-Kummituksen?

-Niin! Tuolla sisällä liikkui joku tumma varjo ikkunassa ja se säikäytti minut ja nyt minä pelkään joka kerta näkeväni sen uudestaan!

-Entä jos siellä sisällä oli vain joku ihminen? Kirjastothan ovat kuitenkin sitä varten, että ihmiset käyvät siellä sisällä lainaamassa kirjoja, vähän niin kuin meidän Emäntä nyt?

-Ihminen? Enpä tiedä... Minä uskon, että se oli kummitus.

------------------------

Selvittiin kuitenkin takaisin kotiin näkemättä kummituksia. Emäntä antoi meille välipalaksi koirankeksit. Tai antoi tavallaan. Hän pujotti ne kongeihin.

Mikfi finä laitoit fen kekfin tänne fifälle?

Nyt hei... ota se pois! En minä saa sitä sieltä!

Voi tietysti olla, että Lucy-neidillä on sittenkin yhteyksiä henkimaailmaan... Jollain yliluonnollisilla kyvyillä hän sai taiottua keksinsä ulos lelusta muutamassa minuutissa. Emäntäkin käänsi juuri sillä hetkellä selkänsä, eikä nähnyt, kuinka se tapahtui.

Ruokaa! En lepää, ennen kuin tuo keksi on vatsassani!