Minä, Roni the Greatest (itse antamani lisänimi itselleni), olen tänä kesänä viettänyt elämäni vesiriistakesää siinä missä Lucy-neidillä on ollut menossa elämänsä mejä-kesä. Heinäkuisen kokeen jälkeen kävin elokuun alussa toisessa VeRi-kokeessa, josta tulokseksi tuli koleassa ja tuulisessa säässä pyöreä nolla. Jos ohjaajalla on nanotech-takki päällä ja pipo syvällä päässä, niin voi arvata, kuinka pitkälle mäyräkoira tarkenee uida. Siinä kokeessa tehtiin kuitenkin eräs merkittävä edistysaskel, joka ei ehkä sillä hetkellä näyttänyt edistykseltä, mutta on jatkossa siivittävä meidät uuteen nousuun. Siellä tuulessa ja sateessa nimittäin ensimmäistä kertaa Emäntä päästi minut metsään jäljestämään lintua vapaana!
Vesiriistakokeen tässä osiossahan on siis kolme vaihtoehtoa: Koira jäljestää linnulle liinassa kytkettynä, maksimi pistemäärä osiosta 6/10. Koira jäljestää vapaana, jää linnulle ja ilmaisee linnun sijainnin haukulla, maksimi pistemäärä osiosta 8/10. Koira jäljestää vapaana ja tuo linnun ohjaajalle, maksimi pistemäärä osiosta 10/10. Treeneissä tämä osio oli jo onnistunut kohtalaisesti eli kävin hakemassa linnun ja toin sen melkein Emännän käteen, joskus jopa käteen asti, mutta olimme harjoitelleet vain n. 50 metrin laahausjäljillä, kun koejäljen pituus on 150 metriä. Koetilanteessa hämmästyin niin paljon tätä uutta tilannetta, että Emäntä jäikin metsänreunaan kykkimään, etten oikein tiennyt, kuinka toimia, kun näköyhteys Emäntään katkesi. Pysähdyin vilkaisemaan taakseni siinä kohtaa, kun jälki sukelsi syvemmälle metsään. Emäntä mietti jälkeen päin, että olisi ollut järkevää tässä kohtaa kannustaa minua sanallisesti, koska nyt huolestuin niin paljon, kun en tiennyt toiminko oikein (lenkillähän ei IKINÄ saa kadottaa Emäntää näkyvistä), ettei nenäni toiminut enää kunnolla. Jäljentekijä sanoi, että olin juossut linnusta ohi 5 metrin päästä, mutten ollut huomannut sitä. Kävin sen sijaan moikkaamassa jäljentekijän, juoksin takaisin Emännän luo, enkä osannut enää lähteä uudestaan jäljelle, kun mielestäni siellä ei ollut mitään "haettavaa" paitsi joku ukkeli, jota en kyllä suuhuni laittaisi!
Tämän kokeen jälkeen tehtiin muutamia itsetunnonkohotusharjoituksia eli Emäntä teki jopa 200 metriä pitkiä laahausjälkiä ja kerran eräs hänen kaverinsa teki jäljen, jotta saimme harjoitella aidompaa tilannetta, koska ei kokeessakaan metsässä ole koskaan minun Emäntäni hajua turvana. Nyt minua ei enää yhtään pakottanut irrota Emännästä metsän uumeniin lintua hakemaan. Emännän kaveri jopa kuvasi hauskan videon minusta, jossa luulen olevani metsässä yksin. Nappaan linnun suuhuni ja kiirehdin jälkeä takaisin Emännän luo.
Lauantaina olin taas vesiriistakokeessa Emännän kanssa. Koe aloitettiin tällä metsäosuudella ja Emäntä päätti, että menköön syteen tai saveen, mutta hän ei enää lähde metsään liinan perässä rämpimään, jos kerran voi yhtä hyvin antaa minun hoitaa koko homman. Vesiriistakokeen pisteytys ja palkintosijathan menevät niin, että jos yhdestäkin näistä kolmesta osuudesta tulee nolla pistettä, niin koko kokeen tulos on nolla. Olisin siis voinut nollata koko suorituksen jo ensimmäisessä koetuksessa.
Tällä kertaa "tupla tai kuitti" -riski kannatti, koska *tattarataa* toin linnun metsästä melkein Emännän käteen asti! Tuomari huomautti Emännälle, että hän oli liikkunut lähtöhöyheniltä sen verran, että jos hän olisi pysynyt odottaessaan paikallaan, olisi hän saanut linnun käteensä, koska toin linnun puolen metrin päähän lähtöpaikasta! Nyt jäin kuitenkin yli metrin päähän Emännästä, enkä suostunut enää uudestaan liikuttamaan lintua. Tällä suorituksella sain kuitenkin 9/10 pistettä, mikä oli huima parannus viime kertaan nähden!
Tyhjän veden haku onnistui myös huomattavasti paremmin lämpimämmällä ja tyynemmällä ilmalla ja vieläpä rannassa, jossa olimme käyneet pari kertaa harjoittelemassa etukäteen. Olin jopa oikein tottelevainen poika ja noudatin Emännän käsimerkkejä siinä määrin, että saatoin kaartaa takaisin ulapalle, vaikka olin ollut rantautumisaikeissa. Tuomari kehui reipasta uintityyliäni ja hakualueeni leveyttä. Vain ulottuvutta jäi edelleen puuttumaan. Ja arvatkaa kenen syy se on? Emännän! Hän ei jaksa heittää noutodummya sen kauemmas, niin olen oppinut uimaan hänen heittokaarensa ulkorajalla. Sitä saa, mitä vahvistaa. Ei me koirat tyhmiä otuksia olla. Miksi uida syvemmälle, kun lelu putoaa aina tiettyyn pituuteen. Tästäkin kuitenkin 8/10 pistettä, ettei Emäntä nyt aivan huono heittäjä ole. (Kokeessa ei tietenkään heitetä mitään. On vähän petetty olo, kun ensin käsketään etsimään ja vakuutellaan, että siellä se on siellä se on, ja sitten kutsutaan vain pois ja pahoitellaan, kun ei taida tällä kertaa löytyä.)
Viimeinen osuus on ehkä lempparini. Linnun nouto vedestä. Ihanne suorituksessa koira pysyisi ohjaajan vieressä paikallaan pelkällä käskyllä, mutta tätä ei ole koskaan vielä kokeiltu eikä ehkä kokeillakaan. Olen sen verran kuumana jo siinä vaiheessa, kun tiedän, mitä tapahtuu, että Emäntä pitelee minua aina varmuuden vuoksi kaksin käsin kiinni, kun lintu heitetään veteen ja haulikon laukaus kajahtaa. Lopulta kajahtaa myös Emännän "Hae!"-käsky ja sitten meikäpoikaa viedään. Kauhon linnulle kuin viimeistä päivää, nappaan sen suuhuuni ja käännyn uimaan rantaan. Kehitystä oli tapahtunut Emännän mukaan tässäkin osiossa, koska yleensä naulitsen katseeni lähimpään rantapusikkoon ja uin lintuineni sinne piiloon ravistelemaan ja kieriskelemään ennen kuin raahaan linnun näkyviin, mutten koskaan ennen Emännälle asti. Nyt rantauduin lähes samaan kohtaan, mistä lähdinkin ja kävin vain ihan vähän varvikon puolella linnun kanssa ilakoimassa. Lopulta hiissasin linnun vähän kerrassaan Emännälle asti, kun hän vaatimalla vaati lintua itselleen. Tästä pisteet olivat 7/10.
Loppupisteeni olivat siis 24/30 ja tämä tulos riitti ensimmäiseen ykköseeni tästä lajista eli VERI1! Neljän kesän treenit tuottivat siis lopulta toivotun ja odotetun lopputuloksen. Ahkeralla treenaamisella ja sinnikkyydellä voi saavuttaa unelmansa. Matkalla on koettu epätoivon alhojakin (Emäntä on kokenut, en minä!) ja välillä on meinattu jo lopettaakin, mutta periksi antaminen on vielä pään seinään lyömistäkin vaikeampaa tälle meidän ohjaajaihmisellemme, että eteenpäin on vain mentävä. Ja kun minä niiiiiin nautin tästä touhusta, niin eihän me voida lopettaa!
Kauaa ei Emäntä kuitenkaan ehtinyt Ronin ykköstulosta hurmostelemaan, koska sunnuntaina oli minun vuoroni päästä harrastamaan mejä-kokeen muodossa. Lauantai-iltana hän siis vielä veretteli jälkiä iltamyöhään asti ja sunnuntaina olimme koko kööri taas autossa viettämässä päivää metsän reunassa. Tämä oli meidän mäykkykerhon mestaruuskoe mejässä ja minä olin ensimmäistä kertaa kisaamassa mestaruudesta.
Meitä oli voittajaluokassa kolme kovaa kilpasiskoa vastakkain ottamassa mittaa toisistamme. Ensinnäkin oli kokenut kehäraakki Sissi, joka oli puolustamassa viime vuoden ja sitä edellisenkin vuoden mestaruuttaan ja on tehnyt vakuuttavan mejä-uran, mutta jolla ikä saattaa kuitenkin jo alkaa painaa töppösissä 10 vuoden iässä. Sitten olin minä, neiti Lucy, jälkiuskollinen työnarkomaani (jäljestäessäni), jolla kuitenkin on ikuisena vitsauksena erilainen aikakäsitys ympäröivän universumin kanssa ("hitaus" toim. huom.). Kolmantena oli Lori, nuori haastaja, joka on antanut uskomattoman lupaavia näyttöjä, mutta jonka kokemattomuus saattaisi kostautua, koska hän oli vasta elämänsä neljännessä mejä-kokeessa ja toista kertaa voittajaluokassa.
Emäntä oli huolehtinut nesteytyksestäni ja lihashuollostani jo etukäteen ja luottavaisin mielin starttasimme alkumakuulta. Lähdin jopa reippaaseen vauhtiin heti alusta, joka kuitenkin kostautui ensimmäisellä kulmalla. Astelin itsevarmasti eteenpäin ja yritin hakea jälkeä oikealta puolelta, mutta jouduin pyörimään pitkän tovin ennen kuin huomasinkin jäljen jatkuvan vasemmalle. (Tässä kohtaa Emäntä kertaili mielessään edellisiä jälkiä ja syytteli itseään, ettei ehkä ollut muistanut harjoitella tarpeeksi kulmia kumpaankin suuntaan, vaikka kyllähän sitä näillä kilometreillä on jo varmasti tullut käännyttyä niin oikealle kuin vasemmallekin useamman kerran.)
Kulman jälkeen harhailin jäljen kummallakin puolella hieman itselleni epätyypillisesti ja Emäntä arveli minun etsivän juotavaa. Hän kysyi tuomarilta, saisiko juottaa minua ja kun vähän matkan päästä pysähdyin oma-aloitteisesti merkkaamaan makuun, antoi tuomari luvan juottaa minut siinä samalla, koska se ei häiritsisi siinä suoritustani. Join kulauksen vettä ja jatkoin heti varmemmin matkaani.
Katkokulma selvisi tuossa tuokiossa (sekin vasemmalle kääntyen) ja sitten vain kävelimme ja kävelimme ja kävelimme. Välillä täytyi mennä sen verran jäljen sivuun, että maavainuinen nenäni sai haistaa välillä muutakin, koska jatkuvassa veren hajussa aistini tottuivat hajuun ja en aina enää haistanut suoraan edessäni olevaa jälkeä. Yhden kerran pysähdyin myös kierimään kuivuneen ojan pohjalla olevissa, vielä hieman kosteissa sammalissa viilentääkseni itseäni. Kuumuus alkoi verottaa vauhtiani, mutta sitkeästi vain jatkoin eteenpäin.
Lopulta sorkka löytyi ja sain heti sen perään lisää juotavaa Emännän taskusta. Tuomari kertoi jo kaadolla karun totuuden, että sallittu jäljestysaika 45 minuuttia oli ylittynyt yhdellä minuutilla. Näin ollen vaikka olin selvittänyt jäljen taas kerran itsenäisesti ilman hukkia, en voisi enää saada ykköstulosta. Minä en kuitekaan kankeista mejä-säännöistä välittänyt, vaan olin äärettömän tyytyväinen itseeni ja niin oli Emäntäkin.
Tulokseni oli lopulta ehkä jopa hieman harvinainen "hukaton kolmonen" eli VOI3/29. Pistevähennyksiä oli tullut niin paljon, etteivät pisteeni riittäneet edes kakkostulokseen, jonka raja on 30 pistettä. Myös Lori ja Sissi olivat kohdanneet epäonnea tai kilpailevia houkutuksia, mistä näkökulmasta asiaa nyt haluaa tarkastella, eikä heilläkään ollut ykkösiä, koska kummallekin oli tuomittu yksi hukka. Pisteet siis lopulta ratkaisivat ja kolmen pisteen erolla Sissi vei mestaruuspokaalin takaisin kirjahyllyynsä! (Sissi VOI2/34 ja Lori VOI2/31.) Onnea tämänvuotiselle mejä-mestarille!
Väsyneinä, mutta onnellisina mukavasta viikonlopusta ja hyvistä suorituksista palasimme kotiin odottelemaan tulevaa mejä-kautta.
maanantai 19. elokuuta 2019
lauantai 10. elokuuta 2019
Saariseikkailu
Jokunen päivä tapahtuneesta on jo vierähtänyt, mutta hyvä seikkailu ei koskaan vanhene.
Viime viikon maanantaina pääsimme elämysmatkalle Emännän kanssa. Lähdimme liikkeelle paratiisipihasta, jossa olemme vierailleet ennenkin (Päivä paratiisissa). Yksi osa seikkailua oli siis jo päästä veneeseen asti kanojen, tipujen, kissojen ja 7 lampaan lammaskatraan läpi.
Emännän oli pakko laittaa meidät tolppaan kiinni, että sai yksi kerrallaan puettua meille pelastusliivit päälle, kun me hihkuimme koko ajan innoissamme.
Kun moottori hörähti käyntiin, Emännällä juolahti mieleen, ettemmehän me ole koskaan ennen olleet moottoriveneessä! Soutuveneessä olemme välillä olleet pienellä lammella tyynellä ilmalla pienen matkan, mutta nyt oltiin isolla vesistöllä, laivaväylällä, kohtalaisessa vastatuulessa ja sen nostattamassa aallokossa, eikä totuttelulle ollut aikaa, vaan menoon oli tyydyttävä saman tien.
Minä istuin Emännän vieressä keulassa ja Emäntä piti liiveissäni olevasta kahvasta kiinni, kun välillä kurkottelin maisemia veneen laidan yli. Puolessa välissä matkaa nousin vakavana seisomaan Emännän viereen. Tunsin oloni hieman merisairaaksi aaltojen röykkyyttäessä vanhaa puuvenettä, mutta en sentään oksentanut.
Minä sen sijaan istuin veneen pohjalla,missä tuntui turvallisemmalta olla. Valitettavasti vanhoilla puuveneillä on hieman taipumusta vuotaa, joten ennen perille pääsyä jalkani alkoivat kastua pohjalla ja tulin levottomaksi.
Lopulta kuitenkin pääsimme perille saareen. Naisihmiset kiskoivat venettä kaikin voimin kalliorannalle, mutta eivät saaneet sitä niin ylös, että köysi olisi yltänyt kunnolla lähimmän rantapuun ympäri. Asumattomassa saaressa kun oltiin, niin Emäntä antoi toisen meidän hihnoista jatkopalaksi köyteen, ettei vene karkaisi aaltojen heilutellessa sitä rantakalliolla. Sitten ihmiset istuivat alas ottamaan juomista ja minä syleilin äiti maata heidän jalkojensa juuressa eli painauduin niin matalaksi pitkäkseni kalliolle kuin mahdollista.
Hetken päästä Emäntä kuitenkin tempaisi minut suoraan syliinsä kallionkolosta ja nosti ylemmäs rantakalliolle. Hän laittoi meidät Ronin kanssa viimeisen jäljellä olevan hihnan molempiin päihin kiinni. Alle 30 senttimetrin päästä minun kuonostani oli luikerrellut juuri saaren alkuasukas, hyvin vaalea kyykäärme.
Rantakalliolla istuskelu päättyi siihen ja lähdimme kävelemään saaren päälle katselemaan maisemia. Kovin rauhallisin mielin Emäntä ei enää meitä päästänyt varvikkoon hyppelehtimään, nyt kun käärme oli näyttäytynyt, mutta ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Saarella liikkumisen teki hankalaksi myös se, ettei siellä käynyt niin paljoa ihmisiä, että sinne olisi vielä muodostunut polkuja. Tämä hankaluus ei siis haitannut meitä muita, mutta Lucy-neiti jäi jatkuvasti jälkeen ja joutui ponnistelemaan varvikossa niin, että takaisin päin Emäntä kantoi hänet sylissään.
Veneen luona ihmiset pitivät evästauon ja söivät kakkua. Kakkua! Meille oli omia herkkupaloja, mutta onneksi saimme myös nuolla kakkulautaset lopuksi. Käärme ei onneksi ollut enää kotona, joten pääsimme takaisin veneeseen tapaamatta sitä.
Tässä vaiheessa Emäntä ajatteli, että seikkailu alkaisi olla loppusuoralla, mutta vähänpä hän tiesi. Kohtalo puuttui peliin ja tekniikka petti meidät. Veneen moottori ei suostunut millään käynnistymään. Ei siis auttanut muu kuin tarttua airoihin ja alkaa soutaa. Onneksi tuuli oli myötäinen, joten paluu soutaen oli ylipäänsä mahdollinen, mutta 20 minuutin matka pitenisi näin tuntiin.
Naiset vaihtoivat välillä soutajaa, mutta siitä aiheutui hieman lisästressiä, koska me halusimme tietenkin seurata Emäntäämme koko ajan. Jos siis hän oli airoissa, istuimme mekin hänen takanaan ja edessään siitä huolimatta, että airot ja soutavat kädet osuivat meihin välillä, ja kun hän taas siirtyi perätuhdolle istumaan, niin mekin könysimme veneen päästä päähän.
Välttyäkseen tuulisemmalta selältä, he päättivät soutaa erään pienen saaren takaa, jossa oli tyynempää. Tällä kertaa meidät petti nimistö. Saari voi olla nimeltään saari olematta sitä kuitenkaan käytännössä. Kävi ilmi, että saaren taakse olikin rakennettu kannas, jota myöten juuri auto ajoi saaresta pois. Linnuntietä olimme yli puolessa välissä, mutta valitettavasti emme olleet lintuja vaan mäyräkoiria soutuveneessä. Oli siis käännyttävä takaisin ja tällä kertaa soudettava vastatuulessa. Minulla alkoi tässä vaiheessa vähän pokka pettää ja olisin halunnut hypätä veneestä ja uida saareen. Emäntä joutui pitämään minun liivikahvastani tiukasti, kunnes olimme taas kauempana saaren rannasta ja houkutus kävi pienemmäksi.
Käännyttyämme jälleen myötätuuleen, matka sujui helpommin. Lopulta oli jäljellä enää viimeinen ponnistus ylittää laivaväylä ennen kotirantaa, mutta kuinka sattuikaan, että kaksi suurta rahtilaivaa kääntyi juuri niemennokan ympäri. Ystävätär oli sitä mieltä, että ehtisimme hyvin ennen laivoja. Emäntä oli juuri silloin airoissa ja hän souti olan takaa, eikä halunnut vilkaistakaan kuohuen lähestyvää laivan kokkaa.
Koska olemme tässä kertomassa tarinaa seikkailustamme, niin selviydyimme tietenkin lopulta rantaan ja kotiin. Parin kymmenen minuutin paluumatka oli venynyt lähes kolmetuntiseksi soutumaratoniksi. Vaikka joka hetki seikkailun aikana ei ollut ihan niin hauskaa, niin näin jälkikäteen ajateltuna, kun tietää, että kenellekään ei sattunut mitään, niin olihan meillä lopulta oikein hauskaa ja maisemat olivat todella kauniit!
Viime viikon maanantaina pääsimme elämysmatkalle Emännän kanssa. Lähdimme liikkeelle paratiisipihasta, jossa olemme vierailleet ennenkin (Päivä paratiisissa). Yksi osa seikkailua oli siis jo päästä veneeseen asti kanojen, tipujen, kissojen ja 7 lampaan lammaskatraan läpi.
Emännän oli pakko laittaa meidät tolppaan kiinni, että sai yksi kerrallaan puettua meille pelastusliivit päälle, kun me hihkuimme koko ajan innoissamme.
Kun moottori hörähti käyntiin, Emännällä juolahti mieleen, ettemmehän me ole koskaan ennen olleet moottoriveneessä! Soutuveneessä olemme välillä olleet pienellä lammella tyynellä ilmalla pienen matkan, mutta nyt oltiin isolla vesistöllä, laivaväylällä, kohtalaisessa vastatuulessa ja sen nostattamassa aallokossa, eikä totuttelulle ollut aikaa, vaan menoon oli tyydyttävä saman tien.
Minä istuin Emännän vieressä keulassa ja Emäntä piti liiveissäni olevasta kahvasta kiinni, kun välillä kurkottelin maisemia veneen laidan yli. Puolessa välissä matkaa nousin vakavana seisomaan Emännän viereen. Tunsin oloni hieman merisairaaksi aaltojen röykkyyttäessä vanhaa puuvenettä, mutta en sentään oksentanut.
Minä sen sijaan istuin veneen pohjalla,missä tuntui turvallisemmalta olla. Valitettavasti vanhoilla puuveneillä on hieman taipumusta vuotaa, joten ennen perille pääsyä jalkani alkoivat kastua pohjalla ja tulin levottomaksi.
Lopulta kuitenkin pääsimme perille saareen. Naisihmiset kiskoivat venettä kaikin voimin kalliorannalle, mutta eivät saaneet sitä niin ylös, että köysi olisi yltänyt kunnolla lähimmän rantapuun ympäri. Asumattomassa saaressa kun oltiin, niin Emäntä antoi toisen meidän hihnoista jatkopalaksi köyteen, ettei vene karkaisi aaltojen heilutellessa sitä rantakalliolla. Sitten ihmiset istuivat alas ottamaan juomista ja minä syleilin äiti maata heidän jalkojensa juuressa eli painauduin niin matalaksi pitkäkseni kalliolle kuin mahdollista.
Hetken päästä Emäntä kuitenkin tempaisi minut suoraan syliinsä kallionkolosta ja nosti ylemmäs rantakalliolle. Hän laittoi meidät Ronin kanssa viimeisen jäljellä olevan hihnan molempiin päihin kiinni. Alle 30 senttimetrin päästä minun kuonostani oli luikerrellut juuri saaren alkuasukas, hyvin vaalea kyykäärme.
Alkuasukkaan luoma nahka näkyy kuvassa myös
Rantakalliolla istuskelu päättyi siihen ja lähdimme kävelemään saaren päälle katselemaan maisemia. Kovin rauhallisin mielin Emäntä ei enää meitä päästänyt varvikkoon hyppelehtimään, nyt kun käärme oli näyttäytynyt, mutta ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Saarella liikkumisen teki hankalaksi myös se, ettei siellä käynyt niin paljoa ihmisiä, että sinne olisi vielä muodostunut polkuja. Tämä hankaluus ei siis haitannut meitä muita, mutta Lucy-neiti jäi jatkuvasti jälkeen ja joutui ponnistelemaan varvikossa niin, että takaisin päin Emäntä kantoi hänet sylissään.
Veneen luona ihmiset pitivät evästauon ja söivät kakkua. Kakkua! Meille oli omia herkkupaloja, mutta onneksi saimme myös nuolla kakkulautaset lopuksi. Käärme ei onneksi ollut enää kotona, joten pääsimme takaisin veneeseen tapaamatta sitä.
Tässä vaiheessa Emäntä ajatteli, että seikkailu alkaisi olla loppusuoralla, mutta vähänpä hän tiesi. Kohtalo puuttui peliin ja tekniikka petti meidät. Veneen moottori ei suostunut millään käynnistymään. Ei siis auttanut muu kuin tarttua airoihin ja alkaa soutaa. Onneksi tuuli oli myötäinen, joten paluu soutaen oli ylipäänsä mahdollinen, mutta 20 minuutin matka pitenisi näin tuntiin.
Naiset vaihtoivat välillä soutajaa, mutta siitä aiheutui hieman lisästressiä, koska me halusimme tietenkin seurata Emäntäämme koko ajan. Jos siis hän oli airoissa, istuimme mekin hänen takanaan ja edessään siitä huolimatta, että airot ja soutavat kädet osuivat meihin välillä, ja kun hän taas siirtyi perätuhdolle istumaan, niin mekin könysimme veneen päästä päähän.
Välttyäkseen tuulisemmalta selältä, he päättivät soutaa erään pienen saaren takaa, jossa oli tyynempää. Tällä kertaa meidät petti nimistö. Saari voi olla nimeltään saari olematta sitä kuitenkaan käytännössä. Kävi ilmi, että saaren taakse olikin rakennettu kannas, jota myöten juuri auto ajoi saaresta pois. Linnuntietä olimme yli puolessa välissä, mutta valitettavasti emme olleet lintuja vaan mäyräkoiria soutuveneessä. Oli siis käännyttävä takaisin ja tällä kertaa soudettava vastatuulessa. Minulla alkoi tässä vaiheessa vähän pokka pettää ja olisin halunnut hypätä veneestä ja uida saareen. Emäntä joutui pitämään minun liivikahvastani tiukasti, kunnes olimme taas kauempana saaren rannasta ja houkutus kävi pienemmäksi.
Käännyttyämme jälleen myötätuuleen, matka sujui helpommin. Lopulta oli jäljellä enää viimeinen ponnistus ylittää laivaväylä ennen kotirantaa, mutta kuinka sattuikaan, että kaksi suurta rahtilaivaa kääntyi juuri niemennokan ympäri. Ystävätär oli sitä mieltä, että ehtisimme hyvin ennen laivoja. Emäntä oli juuri silloin airoissa ja hän souti olan takaa, eikä halunnut vilkaistakaan kuohuen lähestyvää laivan kokkaa.
Koska olemme tässä kertomassa tarinaa seikkailustamme, niin selviydyimme tietenkin lopulta rantaan ja kotiin. Parin kymmenen minuutin paluumatka oli venynyt lähes kolmetuntiseksi soutumaratoniksi. Vaikka joka hetki seikkailun aikana ei ollut ihan niin hauskaa, niin näin jälkikäteen ajateltuna, kun tietää, että kenellekään ei sattunut mitään, niin olihan meillä lopulta oikein hauskaa ja maisemat olivat todella kauniit!
keskiviikko 7. elokuuta 2019
Ronin luonnetesti
Sunnuntaina minä Roni-boy, peloton soturi, kävin luonnetestissä. Se on sellainen testi, jossa tuomaripari tarkkailee koiraa erilaisten osuuksien ajan ja pisteyttää koiran luonteenpiirteet näkemänsä mukaan. Seitsemän osasuorituksen aikana tarkkaillaan kahdeksaa eri luonteen osa-aluetta ja lopuksi testataan vielä laukauksensieto.
Aluksi toinen tuomareista jututti Emäntää ja leikitti minua. Hän yritti ensin ehdottaa minulle keppileikkiä ja sitten naruleikkiä, mutta onneksi Emäntä osasi korjata, että nännikumit ovat minun suosikkini, koska sitten vasta lähdin juttuun mukaan ja päästiin vähän leikkimäänkin. Tosin tuomari leikki ihan väärin, kun nännikumia pitäisi ensin heittää, jonka jälkeen minä hakisin sen ja muutaman hakulenkin jälkeen voitaisiin sitten taistella, mutta hän halusi skipata heittelyosuudet kokonaan ja vain taistella lelusta. No roikuin vähän mukana, mutta ihan kaikkea tarmoani en pistänyt peliin.
Leikkituokion jälkeen seisoimme paikallamme Emännän kanssa kaikessa rauhassa, kun jokin hirveä rämisevä hökötys alkoi raahautua meitä kohti. Yritin karkottaa häkkyrän haukkumalla, mutta ei onnistunut. Se pysähtyi lopulta Emännän jalkojen juureen. Haukuin sitä jonkin aikaa, kunnes lopulta kun Emäntä hieman heilutteli ja riisui hökötystä, aloin ymmärtää, että minua oli vähän vedetty höplästä. Ei se ollutkaan mikään oikea vaara.
Sitten kävelimme kaikessa rauhassa koulutuskentällä, kun piilosta hyppäsi tuhma täti eteemme heilumaan. Hänellä oli kädessään keppi, jolla hän uhkasi meitä. Haukuin tädille villisti, mutta ei hän tuntunut perääntyvän. Menin sitten varmuuden vuoksi Emännän selän taakse, koska arvelin, että Emäntä pärjää tädille keppitaistelussa paremmin kuin minä. Lopulta täti laski keppinsä, otti minun hihnani ja Emäntä hylkäsi minut tuhman tädin kanssa! Minun olisi muka pitänyt tutustua tätiin, mutta ei oikein napannut. Kun Emäntä kutsui, nelistin kiireesti hänen luoksensa turvaan.
Seuraavaksi kävelimme taas toiseen suuntaan, kun maasta hyppäsi yhtäkkiä haalari! Aivan kummallinen paikka. Palasimme takaisin ja kävelimme uudestaan. Nyt otin sopivan välimatkan, jos haalari päättäisi hypätä uudestaan, mutta sillä oli kai muuta puuhaa. Mutta tuskin olimme ohittaneet hyppivän haalarin, kun jo peräämme kolisi sininen tynnyri. Tästä nyt onneksi heti huomasi, että se on vain koliseva tynnyri, eikä mikään vaarallinen asia, joten sitä ei tarvinnut pelätä ja sen saattoi käydä haistelemassa tuosta noin vain. Ja käytiin sitten vielä haistelemassa se haalarikin, joka oli hyppimisensä hyppinyt.
Kuudes osio oli pimeä huone. Ja voi veljet se oli pimeä ja kamala. Emäntä meni edeltä ja kutsui minua mukaansa. Pahuksen tuomari piteli minua kiinni, joten hän ehti hävitä huoneeseen, mutta kun ovi avattiin rynnistin ensin reippaasti perään. Huone kuitenkin jatkui oviaukon jälkeen toiseen tilaan, jossa näytti seisovan niitä koetta jo aiemmin tarkkailleita ihmisiä ja mm. se tuhma täti seisoi taas huoneen hämärässä. En voinut sille mitään, vaan tassuni yksinkertaisesti liimaantuivat oviaukkoon. Kiltti tuomari yritti houkutella minua jatkamaan matkaa ja lopulta kuulin, että minun Emäntänihän se siellä jossain perällä ryystää nenäänsä, mutta kun en uskaltanut niin en uskaltanut. Minä olen kuitenkin vain pieni mäyräkoira ja heitä oli kolme isoa ihmistä minua vastaan. Ei Emäntäkään niin monelle olisi mahtanut mitään. Oli istuttava ja tuumattava. Lopulta Emäntä jo kutsui minua, nousi seisomaan, niin että näin hänet, kun tuomari-ihmiset olivat jo sytyttäneet taskulamputkin. Viimein Emäntä kutsui oikein houkuttelevasti ja reippaasti ja voima palasi jalkoihini ja kuljin huoneen läpi hänen luoksensa. En muista koskaan olleeni niin onnellinen hänen nenänsä räkäisestä suolaisuudesta kielenkärjelläni!
Niin no paitsi sitten hetkeä myöhemmin luonnetestin seitsemännessä osiossa. Menimme ulos pimeästä huoneesta ja Emäntä jätti minut lyhyeen naruun talon seinään kiinni ja meni kai käymään kaupassa. Eihän siinä mitään, olenhan minä välillä odottanut kaupan ulkopuolella, mutta yhtäkkiä jostain hyppäsi toinen tuhma ihminen kepillä uhaten. Aloitin haukkumisen välittömästi. Olin ensin uhmakkaampi, mutta kun haukkuni ei tuottanut toivottua tulosta ja keppi-ihminen vain lähestyi, aloin jo antaa vähän periksi. Jatkoin haukkua, mutta käänsin selkäni enemmän häntä kohti ja toivoin, että jos hänen on lyötävä minua, niin löisi edes selkään eikä päähän. Silloin hän onneksi heittikin kepin kädestään, otti hupun pois päästään ja kävikin ilmi, että hän oli se aluksi minua leikittänyt mukava tuomari. Meillä synkkasi hyvin ja samassa Emäntäkin saapui kauppa-asioiltaan.
Pienen matkaa käveltyämme kuulimme laukauksia. Toivoni heräsi heti, että ehkä tämä kaikki olikin vain kummallinen alku mejä-kokeelle, mutta ei sinne jäljelle sitten koskaan päästy. Odottelimme hetken ja tuomarit kertoivat näkemyksensä minun luonteestani. En ehkä olekaan ihan niin uljas soturi, kuin minä olen itseäni pitänyt, mutta ihan lempeä koirakansalainen kuitenkin.
Olen siis laukausvarma, hyväntahtoinen, luoksepäästävä ja avoin. Kovuuteni on hieman pehmeää sorttia ja temperamentiltani olen kohtuullisen vilkas. Testin aikana jouduin hieman rauhoittelemaan itseäni lipumalla suupieliäni ja ravistelemalla turkkiani eli hermorakenteeltani olen hieman rauhaton, mutta se ei haittaa, koska pienellä ravistelulla huolet karisevat yltäni ja vaikka kuormituin testin edetessä, niin pääsin aina osioiden välillä itseni herraksi, selvisin loppuun asti ja testin jälkeen olin taas rauhallinen oma itseni. Taisteluhaluni on kohtuullisen pieni ja puolustushaluni pieni. Myös terävyyteni on pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua. Ja sitten oli vielä toimintakyky. No sekin oli pieni ja siitä sain miinuksia. Mutta kuten tuomari sanoi, saadakseen arvion "pieni" on oltava edes se pieni toimintakyky eli pystyin kuitenkin toimimaan enkä aivan tyystin lamaantunut, mitä sitäkin ilmeisesti toisinaan koirille tapahtuu. Kokonaisuutena luonteeni kiteytyy siis pistemäärään 125. (Täysveljeni Hurma on saanut luonnetestistä pisteet 127, että samasta puusta ollaan!) Mitään erityisen yllättävää luonnetesti ei minusta paljastanut, vaan Emäntä sanoi tunnistavansa koiransa arvioinnista. No voi olla, että puolustushaluni olisi ollut hieman suurempi, jos Emännän lisäksi myös Lucy-neiti olisi ollut mukana vaarassa, mutta Emäntään minä luotan kuin muuriin ja hän selvittää aina hankalat asiat minunkin puolestani.
Aluksi toinen tuomareista jututti Emäntää ja leikitti minua. Hän yritti ensin ehdottaa minulle keppileikkiä ja sitten naruleikkiä, mutta onneksi Emäntä osasi korjata, että nännikumit ovat minun suosikkini, koska sitten vasta lähdin juttuun mukaan ja päästiin vähän leikkimäänkin. Tosin tuomari leikki ihan väärin, kun nännikumia pitäisi ensin heittää, jonka jälkeen minä hakisin sen ja muutaman hakulenkin jälkeen voitaisiin sitten taistella, mutta hän halusi skipata heittelyosuudet kokonaan ja vain taistella lelusta. No roikuin vähän mukana, mutta ihan kaikkea tarmoani en pistänyt peliin.
Leikkituokion jälkeen seisoimme paikallamme Emännän kanssa kaikessa rauhassa, kun jokin hirveä rämisevä hökötys alkoi raahautua meitä kohti. Yritin karkottaa häkkyrän haukkumalla, mutta ei onnistunut. Se pysähtyi lopulta Emännän jalkojen juureen. Haukuin sitä jonkin aikaa, kunnes lopulta kun Emäntä hieman heilutteli ja riisui hökötystä, aloin ymmärtää, että minua oli vähän vedetty höplästä. Ei se ollutkaan mikään oikea vaara.
Sitten kävelimme kaikessa rauhassa koulutuskentällä, kun piilosta hyppäsi tuhma täti eteemme heilumaan. Hänellä oli kädessään keppi, jolla hän uhkasi meitä. Haukuin tädille villisti, mutta ei hän tuntunut perääntyvän. Menin sitten varmuuden vuoksi Emännän selän taakse, koska arvelin, että Emäntä pärjää tädille keppitaistelussa paremmin kuin minä. Lopulta täti laski keppinsä, otti minun hihnani ja Emäntä hylkäsi minut tuhman tädin kanssa! Minun olisi muka pitänyt tutustua tätiin, mutta ei oikein napannut. Kun Emäntä kutsui, nelistin kiireesti hänen luoksensa turvaan.
Seuraavaksi kävelimme taas toiseen suuntaan, kun maasta hyppäsi yhtäkkiä haalari! Aivan kummallinen paikka. Palasimme takaisin ja kävelimme uudestaan. Nyt otin sopivan välimatkan, jos haalari päättäisi hypätä uudestaan, mutta sillä oli kai muuta puuhaa. Mutta tuskin olimme ohittaneet hyppivän haalarin, kun jo peräämme kolisi sininen tynnyri. Tästä nyt onneksi heti huomasi, että se on vain koliseva tynnyri, eikä mikään vaarallinen asia, joten sitä ei tarvinnut pelätä ja sen saattoi käydä haistelemassa tuosta noin vain. Ja käytiin sitten vielä haistelemassa se haalarikin, joka oli hyppimisensä hyppinyt.
Kuudes osio oli pimeä huone. Ja voi veljet se oli pimeä ja kamala. Emäntä meni edeltä ja kutsui minua mukaansa. Pahuksen tuomari piteli minua kiinni, joten hän ehti hävitä huoneeseen, mutta kun ovi avattiin rynnistin ensin reippaasti perään. Huone kuitenkin jatkui oviaukon jälkeen toiseen tilaan, jossa näytti seisovan niitä koetta jo aiemmin tarkkailleita ihmisiä ja mm. se tuhma täti seisoi taas huoneen hämärässä. En voinut sille mitään, vaan tassuni yksinkertaisesti liimaantuivat oviaukkoon. Kiltti tuomari yritti houkutella minua jatkamaan matkaa ja lopulta kuulin, että minun Emäntänihän se siellä jossain perällä ryystää nenäänsä, mutta kun en uskaltanut niin en uskaltanut. Minä olen kuitenkin vain pieni mäyräkoira ja heitä oli kolme isoa ihmistä minua vastaan. Ei Emäntäkään niin monelle olisi mahtanut mitään. Oli istuttava ja tuumattava. Lopulta Emäntä jo kutsui minua, nousi seisomaan, niin että näin hänet, kun tuomari-ihmiset olivat jo sytyttäneet taskulamputkin. Viimein Emäntä kutsui oikein houkuttelevasti ja reippaasti ja voima palasi jalkoihini ja kuljin huoneen läpi hänen luoksensa. En muista koskaan olleeni niin onnellinen hänen nenänsä räkäisestä suolaisuudesta kielenkärjelläni!
Niin no paitsi sitten hetkeä myöhemmin luonnetestin seitsemännessä osiossa. Menimme ulos pimeästä huoneesta ja Emäntä jätti minut lyhyeen naruun talon seinään kiinni ja meni kai käymään kaupassa. Eihän siinä mitään, olenhan minä välillä odottanut kaupan ulkopuolella, mutta yhtäkkiä jostain hyppäsi toinen tuhma ihminen kepillä uhaten. Aloitin haukkumisen välittömästi. Olin ensin uhmakkaampi, mutta kun haukkuni ei tuottanut toivottua tulosta ja keppi-ihminen vain lähestyi, aloin jo antaa vähän periksi. Jatkoin haukkua, mutta käänsin selkäni enemmän häntä kohti ja toivoin, että jos hänen on lyötävä minua, niin löisi edes selkään eikä päähän. Silloin hän onneksi heittikin kepin kädestään, otti hupun pois päästään ja kävikin ilmi, että hän oli se aluksi minua leikittänyt mukava tuomari. Meillä synkkasi hyvin ja samassa Emäntäkin saapui kauppa-asioiltaan.
Pienen matkaa käveltyämme kuulimme laukauksia. Toivoni heräsi heti, että ehkä tämä kaikki olikin vain kummallinen alku mejä-kokeelle, mutta ei sinne jäljelle sitten koskaan päästy. Odottelimme hetken ja tuomarit kertoivat näkemyksensä minun luonteestani. En ehkä olekaan ihan niin uljas soturi, kuin minä olen itseäni pitänyt, mutta ihan lempeä koirakansalainen kuitenkin.
Olen siis laukausvarma, hyväntahtoinen, luoksepäästävä ja avoin. Kovuuteni on hieman pehmeää sorttia ja temperamentiltani olen kohtuullisen vilkas. Testin aikana jouduin hieman rauhoittelemaan itseäni lipumalla suupieliäni ja ravistelemalla turkkiani eli hermorakenteeltani olen hieman rauhaton, mutta se ei haittaa, koska pienellä ravistelulla huolet karisevat yltäni ja vaikka kuormituin testin edetessä, niin pääsin aina osioiden välillä itseni herraksi, selvisin loppuun asti ja testin jälkeen olin taas rauhallinen oma itseni. Taisteluhaluni on kohtuullisen pieni ja puolustushaluni pieni. Myös terävyyteni on pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua. Ja sitten oli vielä toimintakyky. No sekin oli pieni ja siitä sain miinuksia. Mutta kuten tuomari sanoi, saadakseen arvion "pieni" on oltava edes se pieni toimintakyky eli pystyin kuitenkin toimimaan enkä aivan tyystin lamaantunut, mitä sitäkin ilmeisesti toisinaan koirille tapahtuu. Kokonaisuutena luonteeni kiteytyy siis pistemäärään 125. (Täysveljeni Hurma on saanut luonnetestistä pisteet 127, että samasta puusta ollaan!) Mitään erityisen yllättävää luonnetesti ei minusta paljastanut, vaan Emäntä sanoi tunnistavansa koiransa arvioinnista. No voi olla, että puolustushaluni olisi ollut hieman suurempi, jos Emännän lisäksi myös Lucy-neiti olisi ollut mukana vaarassa, mutta Emäntään minä luotan kuin muuriin ja hän selvittää aina hankalat asiat minunkin puolestani.
tiistai 30. heinäkuuta 2019
Ahkeruudella ansaitut ansiomerkit
Vähän seuraa taas tämmöistä palkintohypeä, mutta tämä on yksi parhaista ja ehkä elämämme ja uramme tärkein palkinto, niin suottehan, että esittelemme tämän.
Meidät palkittiin nimittäin eilen Suomen Kennelliiton kaverikoiramitaleilla! Meidän kaverikoiraporukastamme yhteensä 9 koirakkoa sai palkinnot eilen. Kaverikoiramitali myönnetään ansiokkaasta kaverikoiratoiminnasta, sitä varten on täytynyt suorittaa vähintään 10 kaverikoiravierailua ja se myönnetään koiralle vain kerran. Meidän porukastamme eräs valkoinenpaimenkoira Laska oli tehnyt jopa 70 vierailua vuosien mittaan! Meidän vierailumäärämme on lähempänä tuota kymmentä, mutta toki meidän Emännällämme vierailuita on jo pitkälle kolmattakymmenettä, koska meitä on kaksi kaverikoiraa, joiden kanssa hän vuorotellen on käynyt lapsia, vanhuksia ja kehitysvammaisia tapaamassa.
Mitalien ja kunniakirjojen luovutuksen jälkeen paikalla ollut yleisö sai silittää meitä palkittuja. Ihanan paljon lapsia oli mukana ja niinpä me hyvin pian uppouduimme kyykistyneiden lasten mereen ja saimme ainakin tuhat rapsutusta. Muutamia vauvojakin nostettiin meidän kuonon eteen katselemaan ja Emäntää vähän jänskätti, kun meillä on tuo kieli aika herkässä lipaisemaan houkuttelevia neniä, mutta asiallisesti tyydyimme tällä kertaa katselemaan vauvoja ja pääasiassa lapsiakin kieli suun sisäpuolella tai vain läähätyksestä ulkona roikkuen. (No ihan muutama makutesti suoritettiin joidenkin nenille satunnaisotannalla...)
Palkitsemistilaisuuden jälkeen Emäntä halusi vielä käydä tapaamassa kummityttöänsä, kun kerran siellä jo lähellä pyörittiin, ja iltaa vietettiinkin jälleen yhdessä tutussa, rakkaassa seurassa. Me kyllä muistetaan, kenen luona on joskus hoidossa oltu, saatu hyvää huolenpitoa ja päästy viereen nukkumaan!
Saatiin siinä samalla taas yksi totuttelukerta kissojen olemassa oloonkin. Talon vanha rouva (siis todellakin VANHA rouva, iältään lähes 20-vuotias) Nasu ei tyytynyt piileskelemään omassa kodissaan, vaikka koiria olikin kylässä. Hän asteli ylväästi keittiön läpi ja istui kahvipöytään seuraksi. Emäntä kielsi ehdottomasti haukkumasta Nasu-rouvalle ja niinpä katseltiin häntä vain varovasti, mutta äärettömän kiinnostuneesti, kunnioittavan matkan päästä. Kävin minä pikkuisen hänen häntänsä alta nuuskimassa, että millainen koira se kissa oikein on, mutta Emäntä käski pois, kun kissat eivät kuulemma tykkää pyllyn haistelusta. Siinä oli siis heti kulttuurierot vastakkain. Jonkin aikaa seurusteltuaan Nasu vetäytyi taas päiväunille ja me Ronin kanssa jäljestimme hänen askeleensa tuvan läpi eteisen kautta pannuhuoneen ovelle.
Kotona kurkistettiin sponsorikassien sisältöä ja täytyy sanoa, että sponsori on ollut taas avokätinen.
Meidät palkittiin nimittäin eilen Suomen Kennelliiton kaverikoiramitaleilla! Meidän kaverikoiraporukastamme yhteensä 9 koirakkoa sai palkinnot eilen. Kaverikoiramitali myönnetään ansiokkaasta kaverikoiratoiminnasta, sitä varten on täytynyt suorittaa vähintään 10 kaverikoiravierailua ja se myönnetään koiralle vain kerran. Meidän porukastamme eräs valkoinenpaimenkoira Laska oli tehnyt jopa 70 vierailua vuosien mittaan! Meidän vierailumäärämme on lähempänä tuota kymmentä, mutta toki meidän Emännällämme vierailuita on jo pitkälle kolmattakymmenettä, koska meitä on kaksi kaverikoiraa, joiden kanssa hän vuorotellen on käynyt lapsia, vanhuksia ja kehitysvammaisia tapaamassa.
Rouva Nasu, joka on syntynyt 2000-luvun alun hämärissä
Kotona kurkistettiin sponsorikassien sisältöä ja täytyy sanoa, että sponsori on ollut taas avokätinen.
Älkää huolestuko, Emäntämme erottaa kyllä, mitkä tuotteet on tarkoitettu koiranohjaajalle, eikä syötä meille suklaata. ;)
sunnuntai 28. heinäkuuta 2019
Uimista ja olemista
Vietettiin männä viikko Ninnin ja Moonan luona. Heidän ihmisensä katosivat joksikin päiväksi alkuviikosta, mutta tulivat sentään takaisin. Jollain matkalla kävivät. Moona ei ollut moksiskaan, mutta Ninni piti meidän Emäntää vähän tarkemmin silmällä, ettei katoa viimeinenkin ihminen talosta. Vaikka katosihan sekin parina päivänä ja välillä Ronin kanssa, mutta hän ei ollut vuorokausi tolkulla kadoksissa.
Roni kävi mejä-kokeessa. Olin vähän nyrpeänä, kun tänä kesänä se olen ollut yleensä minä, joka sinne metsään on päässyt, mutta kai se oli kiva Roninkin päästä kerran edes täällä koto-Suomessakin kokeisiin. Tutussa suomalaisessa kokeessa hän pääsikin taas loistamaan ja sai tuloksen VOI1 ja 43 pistettä. Emäntä tykkäsi, että oli ehkä Ronin paras jäljestys koskaan. No pisteet ovat yhdessä kokeessa olleet paremmat, mutta tällä kertaa Roni ei ollut juuri jäljeltä poikennut, vaan oli tehnyt todella tarkkaa työtä. (Päivä oli hyvin kuuma, joten pari kertaa Roni oli käynyt kurkistamassa muutamaan jäljen vierellä olleeseen painanteeseen ja ojaan, josko siellä olisi ollut vettä juotavaksi, mutta kuivaa oli metsässä.) Makauksista hän oli merkannut yhden historiallisesti oikein pysähtymällä ja Emäntä oli ollut vähällä hihkaista riemusta metsässä. Sitä merkkaamistahan on nyt harjoiteltu vuoden verran, että tällä logiikallahan, yksi makauksen merkkaus lisää per vuosi, niin kolmen vuoden päästä suoritus on täydellinen. Sitä odotellessa.
Useampana päivänä Emäntä kehtasi jättää meidät mäykyt ja Ninnin taloon ja lähteä marjastamaan vain Moona mukanaan. Moonassa on energiaa jonkin verran enemmän (PALJON enemmän) kuin meissä muissa kolmessa yhteensä ja nyt Emäntä huomasi tilanteen, jossa hän arvosti tuota energiaa ja pitkiä kinttuja yli kaiken. Hän kävi marjassa suolla, jossa tiheän kasvuston läpi ei nähnyt juuri viittä metriä pidemmälle, joten siinä varvikossa kykkiessä oli mukava tietää, että joku väsymätön, valpas pitkäsääri hilppasi ympärillä tiedustelijana ja ilmoittaisi kyllä, jos joku muukin karvaisempi ja pitkähampaisempi turjake kykkisi samalla tavalla marjoja hamuten pusikon toisella puolella. Hän myös kuuntelutti suoeläimistölle Michelle Obaman muistelmia ja ensimmäisenä päivänä, kun ei vielä hoksannut äänikirjamahdollisuutta, myös lauloi itse, joten hän sai marjastaa aivan kaikessa rauhassa.
Paitsi viimeisellä kerralla vastaan oli luikerrellut valtavan kokoinen käärme. Kotiin päästyä tarinan käärme oli paisunut jo suunnilleen kuningaskobraksi, mutta todennäköisesti se oli tuhti rantakäärme. Käärmeen näkeminen oli ollut sen verran puistattavaa, että varmuuden vuoksi Emäntä oli siirtynyt etemmäs ja ottanut uteliaan Moonan kiinni. Varvikossa kun oli hieman hankala tehdä lajitunnistusta rantakäärmeen ja mustan kyykäärmeen välillä.
Perjantaina Emäntä vei Ronin vielä vesiriistakokeeseenkin testaamaan tämän kesän tason. Taso oli pysynyt samana kuin viime kesänä eli tulos VERI2, pisteitä tuli kaksi vähemmän kuin viime vuonna eli 18. Tuomari oli eri kuin viime vuonna, joten sekin voi selittää piste-eroa. Suoritus oli sinänsä toisinto viime vuodesta ja suorituspaikkakin oli sama.
Tyhjään veteen Roni oli mennyt mallikkaasti ensimmäisestä käskystä, mutta käynyt sitten useamman kerran rannalta hakemassa vauhtia ja uinut kyllä komeasti riitävän kaukana rannasta, mutta ei tarpeeksi laajalla sektorilla. Tässä Emäntä oli kyllä tunnistanut oman syynsä, koska tarkemmin ajateltuna Roni ui juuri sillä sektorilla, jolla Emäntä on hänen kanssaan treenannut. Korjattava asia 1.
Lintua heitettäessä Emännän oli pidettävä edelleen Ronista kiinni, koska ei luottanut kiihkoissaan ulisevan ja tärisevän Ronin kestävän paikallaan pelkän sanan voimalla. Korjattava asia 2. Noudossa Roni rantautuu edelleen mieluiten lähimpään pusikkoon ja kuivattelee siellä rauhassa linnun kanssa. Tuomari oli jo epäillyt Ronin piilottavan lintua ja siitä ei olisi kuulemma hyvä heilunut. Siltä häpeältä Roni sentään säästi Emännän ja toi linnun näkyville rantaan, mutta ei edelleenkään Emännän käteen asti. Korjattava asia 3.
Kolmas osio oli linnun jäljestys metsässä ja vaikka Roni kerran harjoituksissa toikin linnun metsästä melkein Emännälle asti, ei hän uskaltanut luottaa Roniin vielä kokeessa, vaan Roni jäljesti kytkettynä. Se oli ollut tarkkaa työtä ja vaikka jäljelle sattui vanhakin linnunraato, niin Roni ei hämmentynyt vaan seurasi laahausjälkeä linnulle asti. Kytkettynä ei kuitenkaan voi saada kuin maksimissaan 6 pistettä eli tämä on korjattava asia 4.
Tätä vesiriistaa kun on nyt tässä harjoiteltu Ronin kanssa ja minäkin olen välillä ollut mukana, niin on käynyt sellainen hassu juttu, että minäkin olen oppinut menemään uimaan. Ihan totta se on, vaikka hullulta kuulostaakin! Olen siis aina tykännyt kahlailla lämpimällä ilmalla, mutta se hetki, kun tassut eivät enää yletä pohjaan, on ollut minulle kauhistus.
Viime kesänä Emäntä uitti minua aika paljon pelastusliivit päällä, joten uiminen sinänsä tuli tutuksi. Tänä kesänä kävi niin, että rakkauteni ruokaan voitti kauhuni tassujen pohjaan osumattomuuteen. Emäntä kokeili heittää noutodummya minullekin ja palkaksi sain raakaa jauhelihaa. Hän heitti ensin niin rantaveteen, että sain patukasta otteen kahlaamalla, mutta vähitellen patukka meni syvemmälle ja syvemmälle ja lopulta minun oli vain heittäydyttävä uimaan, että saisin ihanaa, raakaa lihaa. Ehkä muutama vuosi lisää treeniä ja.... nääh. Ei nyt sentään. Uiminen on hyvää liikuntaa ja liha on herkullista. Nautin niistä sellaisenaan ilman mitään koetavoitteita.
Moona saattaa olla ihastunut Roniin. Hän kulkee Ronin perässä, yrittää käydä Ronin viereen makaamaan, vaikka Roni aina väistääkin, kutsuu Ronia leikkimään vähän väliä, ja kun Ronilla oli punkin puremia, niin Moona haisteli ja hoiti niitä ja kirputtikin Ronin puolesta.
Roni kävi mejä-kokeessa. Olin vähän nyrpeänä, kun tänä kesänä se olen ollut yleensä minä, joka sinne metsään on päässyt, mutta kai se oli kiva Roninkin päästä kerran edes täällä koto-Suomessakin kokeisiin. Tutussa suomalaisessa kokeessa hän pääsikin taas loistamaan ja sai tuloksen VOI1 ja 43 pistettä. Emäntä tykkäsi, että oli ehkä Ronin paras jäljestys koskaan. No pisteet ovat yhdessä kokeessa olleet paremmat, mutta tällä kertaa Roni ei ollut juuri jäljeltä poikennut, vaan oli tehnyt todella tarkkaa työtä. (Päivä oli hyvin kuuma, joten pari kertaa Roni oli käynyt kurkistamassa muutamaan jäljen vierellä olleeseen painanteeseen ja ojaan, josko siellä olisi ollut vettä juotavaksi, mutta kuivaa oli metsässä.) Makauksista hän oli merkannut yhden historiallisesti oikein pysähtymällä ja Emäntä oli ollut vähällä hihkaista riemusta metsässä. Sitä merkkaamistahan on nyt harjoiteltu vuoden verran, että tällä logiikallahan, yksi makauksen merkkaus lisää per vuosi, niin kolmen vuoden päästä suoritus on täydellinen. Sitä odotellessa.
Ehkä tällä helteellä oli parempikin pysytellä poissa metsästä ja antaa Ronin hikoilla välillä.
Paitsi viimeisellä kerralla vastaan oli luikerrellut valtavan kokoinen käärme. Kotiin päästyä tarinan käärme oli paisunut jo suunnilleen kuningaskobraksi, mutta todennäköisesti se oli tuhti rantakäärme. Käärmeen näkeminen oli ollut sen verran puistattavaa, että varmuuden vuoksi Emäntä oli siirtynyt etemmäs ja ottanut uteliaan Moonan kiinni. Varvikossa kun oli hieman hankala tehdä lajitunnistusta rantakäärmeen ja mustan kyykäärmeen välillä.
Tyhjään veteen Roni oli mennyt mallikkaasti ensimmäisestä käskystä, mutta käynyt sitten useamman kerran rannalta hakemassa vauhtia ja uinut kyllä komeasti riitävän kaukana rannasta, mutta ei tarpeeksi laajalla sektorilla. Tässä Emäntä oli kyllä tunnistanut oman syynsä, koska tarkemmin ajateltuna Roni ui juuri sillä sektorilla, jolla Emäntä on hänen kanssaan treenannut. Korjattava asia 1.
Lintua heitettäessä Emännän oli pidettävä edelleen Ronista kiinni, koska ei luottanut kiihkoissaan ulisevan ja tärisevän Ronin kestävän paikallaan pelkän sanan voimalla. Korjattava asia 2. Noudossa Roni rantautuu edelleen mieluiten lähimpään pusikkoon ja kuivattelee siellä rauhassa linnun kanssa. Tuomari oli jo epäillyt Ronin piilottavan lintua ja siitä ei olisi kuulemma hyvä heilunut. Siltä häpeältä Roni sentään säästi Emännän ja toi linnun näkyville rantaan, mutta ei edelleenkään Emännän käteen asti. Korjattava asia 3.
Kolmas osio oli linnun jäljestys metsässä ja vaikka Roni kerran harjoituksissa toikin linnun metsästä melkein Emännälle asti, ei hän uskaltanut luottaa Roniin vielä kokeessa, vaan Roni jäljesti kytkettynä. Se oli ollut tarkkaa työtä ja vaikka jäljelle sattui vanhakin linnunraato, niin Roni ei hämmentynyt vaan seurasi laahausjälkeä linnulle asti. Kytkettynä ei kuitenkaan voi saada kuin maksimissaan 6 pistettä eli tämä on korjattava asia 4.
Tuo toinen en ole minä vaan Lori-tyttönen, jonka kanssa Roni kävi eräänä iltana treenaamassa.
Viime kesänä Emäntä uitti minua aika paljon pelastusliivit päällä, joten uiminen sinänsä tuli tutuksi. Tänä kesänä kävi niin, että rakkauteni ruokaan voitti kauhuni tassujen pohjaan osumattomuuteen. Emäntä kokeili heittää noutodummya minullekin ja palkaksi sain raakaa jauhelihaa. Hän heitti ensin niin rantaveteen, että sain patukasta otteen kahlaamalla, mutta vähitellen patukka meni syvemmälle ja syvemmälle ja lopulta minun oli vain heittäydyttävä uimaan, että saisin ihanaa, raakaa lihaa. Ehkä muutama vuosi lisää treeniä ja.... nääh. Ei nyt sentään. Uiminen on hyvää liikuntaa ja liha on herkullista. Nautin niistä sellaisenaan ilman mitään koetavoitteita.
Trooppinen yö oli niin trooppinen sisällä, että Emäntä ja minä nukuimme parvekkeella. Siellä oli viileämpää ja nukutti hyvin.
torstai 11. heinäkuuta 2019
Heinäkuista hiljaiseloa
Nyt on otettu rauhallisesti. Päivässä on ehkä kaksi tai kolme asiaa, jotka on tarkoitus tehdä ja lopulta ehditään ehkä yksi toteuttaa. Onneksi se yksi toteutunut asia on yleensä jotain meihin koiriin liittyvää.
Roni kävi esittelemässä Emännän kanssa mejää lasten ja nuorten eräleirillä viikonloppuna. Ihmettelen hieman, että Roni valittiin, vaikka tällainen *kröhöm* jäljestysvirtuoosikin olisi ollut tarjolla, mutta ilmeisesti Roni oli "monipuolisempi", kun samalla sai näyttää lapsille, kuinka mäyräkoira ui. Siinäpä vasta temppu...
Rally-tokotaitoakin on yritetty pitää yllä omilla pienillä treeneillä. Kerran viikossa on yritetty jaksaa tehdä ratatreeniäkin. Ja kun sanon "jaksaa", niin tarkoitan, että Emäntä yrittää jaksaa järjestää meille treenit. Meidän "jaksamisessa" ei ole mitään kyseenalaistettavaa! Viimeeksi jopa hassuteltiin sillä tavalla, että kun me olimme Ronin kanssa molemmat niin innoissamme ja aina kisaillaan, että kumpi pääsee ensin (yleensä minä aina pääsen tai jos en pääse, niin pistän mekkalaksi), niin Emäntä ottikin meidät molemmat tekemään rataa yhtä aikaa duona! Olimme molemmat samalla puolella, joten vähän tuli törmäilyä, kun kumpikin yritti olla lähinnä Emäntää ja hieman sekoilua muutenkin, kun meillä on joissakin tehtävissä eri sanat (esim. Roni sivu vs. Lucy viereen, Lucy seiso vs. Roni asento. Todella epäkäytännöllistä. Älkää muut tehkö tätä virhettä!), mutta yllättävän hyvin meni rata läpi parinakin. Sitten tehtiin pari kierrosta ihan soolonakin.
Ilmankosteus oli hyvin korkea noissa treeneissä, joten kotiin tultua 20-paikkainen kalsarikaruselli valjastettiin kylttikuivaimeksi.
Eilen ja tänään on tehty metsälenkkejä. Eilen etsittiin mahdollisia, uusia mejä-maastoja. Minäkin hyppäsin mukana siis n. 4 kilometriä umpimetsää eikä mitään polkuja! Joissakin pahimmissa risukoissa Emännän kävi sääli minua ja hän olisi halunnut kantaa minua, mutta minä halusin kipittää itse.
Roni kävi esittelemässä Emännän kanssa mejää lasten ja nuorten eräleirillä viikonloppuna. Ihmettelen hieman, että Roni valittiin, vaikka tällainen *kröhöm* jäljestysvirtuoosikin olisi ollut tarjolla, mutta ilmeisesti Roni oli "monipuolisempi", kun samalla sai näyttää lapsille, kuinka mäyräkoira ui. Siinäpä vasta temppu...
Katsokaa lapset! Näin sitä jälkeä ajetaan! Tästä se verijälki kulkee!
Katsokaa lapset! Näin mäyräkoira ui koiraa! Tällä tavalla se patukka haetaan!
Ilmankosteus oli hyvin korkea noissa treeneissä, joten kotiin tultua 20-paikkainen kalsarikaruselli valjastettiin kylttikuivaimeksi.
Ikealaisia kylttitelineitä treenikaverin kuminauhapatentilla modattuina. DIY-henkistä, mutta toimii.
Yksi radikaali muutoskin on mahtunut tähän viikkoon: Emäntä myi akvaarion! Muutamaa lyhyttä taukoa lukuunottamatta hän on ollut akvaarion omistaja siitä lähtien, kun oli 2-vuotias. Viimeiset 19 vuotta akvaario oli ollut yhtäjaksoisesti "toiminnassa". (Välillä se vietti muutaman vuoden lainassa ja kuiviltaankin se oli varastossa.) Harrastus oli katkolla muutama vuosi sitten, kun ensin lämmitin rikkoutui ja kuumensi veden ja lähes kaikki kalat kuolivat ekokatastrofissa ja sitten vanha allas alkoi vuotaa, mutta lopettamisen sijaan Emäntä kävi ostamassa uuden altaan käytettynä.
Nyt kuitenkin kaloista oli enää jäljellä jokunen pohjakala ja "kolme muskettisoturia", jotka olivat kaikki eri lajeja. Siivoaminen on ollut jo pitkään vastenmielistä ja uusiin investointeihin ei tuntunut löytyvän enää intoa. Niinpä kokeiltiin akvaariosta luopumista. Yllättävän hiljaista ja haikeaa on ollut, kun muutaman vuosikymmenen jälkeen lorina on hiljentynyt. Akvaariota oli kuitenkin kiva katsella silloin, kun sitä ei tarvinnut siivota. Toivottavasti siitä on nyt uudelle omistajalle yhtä paljon iloa kuin vanhalle omistajalle. (Uusi omistaja on hyvin uusi itsekin, kun hän on 4-vuotias!)
Eilen ja tänään on tehty metsälenkkejä. Eilen etsittiin mahdollisia, uusia mejä-maastoja. Minäkin hyppäsin mukana siis n. 4 kilometriä umpimetsää eikä mitään polkuja! Joissakin pahimmissa risukoissa Emännän kävi sääli minua ja hän olisi halunnut kantaa minua, mutta minä halusin kipittää itse.
Lenkkeily on kivaa!
Tänään oli kiva yllätys, kun Ninni ja Moona tulivat kylään emäntineen. Kävimme kiertämässä metsälenkin tällä kertaa polkua ja osin pitkospuita myöten. Hyvin jaksoin tänäänkin mennä sen 7 kilometriä.
Tulevaisuus häikäisee
Moona toimi tiedustelijana joukon etunenässä, mutta me muut kipitimme niin tiiviinä jonona emäntien jalkojen juuressa, että meihin meinasi kuulemma kompastua.
torstai 4. heinäkuuta 2019
Päivä paratiisissa
Jos pääsisit paratiisiin, niin millaista siellä olisi? Tai millainen on mäyräkoiran paratiisi?
Saimme myös tutkia lammaslaidunta. Mitä siunattuja papanakoneita! Minä kierin niin monessa lampaankakassa, että haisen kuulemma itsekin aivan lampaalle. Söin myös niin paljon lampaan jätöksiä, että kotiin palattua oli pakko ottaa pienet ruokalevot.
Ilmeisesti myös käärme kuuluu jokaiseen paratiisiin, halusi sitä tai ei. Tämän paratiisin nimittäin omistaa ylhäinen ja omanarvontuntoinen abessinialainen Ukko-kissa. Minä väistin häntä vaistomaisesti etemmäs, mutta Roni höhlä yritti epäkohteliaasti ottaa isännästä mittaa. Isäntä sähähti ja räppäsi tassua. Roni tietenkin väisti, eikä Ukonkaan tarkoitus todennäköisesti ollut satuttaa, koska kyllä hän senkin olisi pystynyt tekemään, jos olisi todella halunnut. Erityisen lämmin kohtaamisemme ei siis ollut, vaikkei mitään selkkausta syntynytkään. Ukko olisi itsepintaisesti halunnut olla myös ulkona ja mielellään pitänyt ainakin terassin itsellään, mutta hän joutui vieraanvaraisesti väistämään sisätiloihin, kun ihmiset eivät voineet keskittyä syömään lettujaan, kun heidän täytyi seurata meidän kolmen elekieltä. Ukko protestoi naukumalla oven takana koko terassilla vietetyn ajan, mutta kun siirryimme rannemmas uimahommiin, pääsi hänkin takaisin terassilleen. Kiitokseksi Ukko-kissalle putsasimme hänen rantahiekkalaatikkonsa. Noh... omalla tavallamme.
No mepä kerrotaan.
1. Vapaus. Paratiisissa saa juoksennella vapaana ja on tilaa juosta. On myös niin turvallista ja esim. autoja ei ole lähettyvillä, että ihmisten ei tarvitse vahtia joka askelta.
2. Vettä. Kunnon paratiisissa on järvi rannassa, koska kaiken juoksentelun välillä on saatava huikka raikasta vettä ja mikä olisikaan parempi kuin Suomen suurin juomakuppi! Vettä tarvitaan myös vatsakarvojen kasteluun, jos keho kuumuu juoksemisesta liikaa ja saattaa joku villikko haluta uidakin, jos veteen heitetään noutodummy ja palkkana on raakaa jauhelihaa. Ja kun raa'asta jauhelihasta on kyse, niin voi niitä villikoita olla kuulkaa vaikka kaksikin kappaletta! Niih!
3. Monenlaisia koloja ja sopukoita, pensaita ja puskia, sekä laituri ja kelluntavehje. Ei kai näitä nyt tarvitse juuri edes perustella. On kiva, kun saa tutkia monenlaisia paikkoja. Täytyy olla erilaisia alustoja, kuten metsämaata ja nurmikkoa. Avointa tilaa ja suojaa. Ja toinen meistä haluaa keikkua vedenrajassa myös esim. lauttojen, veneiden tai vaikka sup-lautojen päällä.
4. Takaa-ajettavaa tai ainakin hätyyteltävää. Ihan parasta, jos vapaassa juoksentelutilassa on jonkin toisen eläinlajin edustajia, jotka sanotaan nyt vaikka ovat vähän fyysisesti heiveröisempiä kuin mäyräkoirat, jolloin ne ikään kuin luonnostaan kaikkoavat edeltä ja vaikkei niitä nyt aivan erikseen ajaisikaan takaa, niin riemullisen kaakatuksen ne voivat silti päästää, kun ohitse liehuu villiintynyt mäyräkoira.
5. Usean sorttista ulostetta. Papanaa, pökälettä, luirua ja läjää. Sisäisesti ja ulkoisesti. Juoksemisen ja uimisen tai kahlailun ohessa äärettömän tärkeä paratiisiominaisuus on saada kieriä erilaisissa tuoksuvissa jätöksissä ja parhaat palat maistuvat hyvältä myös kielen päällä.
Voitteko kuvitella, että tällainen onni ja autuus sattui meidän kohdallemme tänään, että pääsimme vierailemaan paratiisissa! Ja tämä oli jo toinen kerta tänä vuonna! Ja uskomatonta, että tämä autuus on ollut koko ajan aivan tässä lähellä, vaikkemme olekaan aiemmin päässeet sitä kokemaan kaikessa ihanuudessaan.
Ensimmäisellä vierailukerralla Roni juoksi varttitunnin edestakaisin ennen kuin pystyi pysähtymään edes hetkeksi. Täytyy myöntää, että tänään myös minä viiletin pihalla edestakaisin korvat lepattaen. Irrallaan pihalla oli myös kanoja ja kukko, mutta me pyhästi lupasimme olla ajamatta kanoja takaa, joten saimme juoksennella vapaina. Pari kertaa tosin ylös terassille kantautui raikuva kaakatus, kun Roni ei aivan malttanut mieltään, vaan hän juoksi ikään kuin huomaamattaan kanalauman keskeltä. Emännän nuhteluiden jälkeen hän ei enää häirinnyt kanoja. Emäntä hieman ajatteli kauhulla niitä kahta tipua, jotka myös olivat pihalla, mutta hänen hätäilyynsä voisin vastata: mitä tipuja? En minä ainakaan nähnyt mitään tipuja. Sen sijaan sen rannalla kuivuneen kuhan pään minä kyllä huomasin ja laitoin hampaani töihin.
Saimme myös tutkia lammaslaidunta. Mitä siunattuja papanakoneita! Minä kierin niin monessa lampaankakassa, että haisen kuulemma itsekin aivan lampaalle. Söin myös niin paljon lampaan jätöksiä, että kotiin palattua oli pakko ottaa pienet ruokalevot.
Minä en olisi millään halunnut lähteä pois niin ihanasta paikasta, mutta Emäntä veti minut väkisin pihasta. Olemme kuulemma tervetulleita pian uudestaankin leikkimään paratiisiin, joten on ainakin jotain kivaa, mitä odottaa vielä tänä kesänä! Kiitos siis kanat, Voitto-kukko, lampaat ja Ukko-kissa ja anteeksi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)












































