Roni mejä-lähettiläänä

Mejä on yhtäkkiä ollut tosi suosittu laji. Me on käyty tänä viikonloppuna Paremman Mestarin kanssa esittelemässä mejää kahdessa paikassa. Parempi Mestari on hoitanut puhumisen ja minä olen huolehtinut näytöspuolen.

Arvatkaa, jännittikö, kun 20 ihmistä seurasi perässä, että kuinka meikä poika jäljestää? No ei tippaakaan! Tuskin edes huomasin, ketä perässä kahlasi.

 Lauantaina mukana oli muitakin koiria, jotka ihmisineen halusivat tutustua lajiin. Parempi Mestari auttoi heitä tekemään jäljen omalle koiralleen ja siinä välissä minä ja eräs viehättävä mäykkyneiti Iita, joka ehti jo autossa häkkinsä läpi repiä muovipussit sorkan ympäriltä, näytettiin ihmisille, kuinka jälkikoira työskentelee. Sitten heidän koiransa pääsivät omille jäljilleen ja kaikki aloittelijat löysivät hienosti sorkalle. Toiset nopeammin ja toiset hitaammin. Toivottavasti saatiin innostettua uusia harrastajia! (Että olisi sitten vielä hankalampaa saada koepaikkoja... ;)

Kulmalta kääntymässä. Pitkäksi meni taas... Vielä pitäisi saada vauhtia pois.

 Tänä aamuna käytiin sitten yhdellä lasten eräleirillä näyttämässä jäljestystä. Ensin Parempi Mestari vei lapset tekemään jälkeä. He kaikki 20 kävelivät jäljen läpi ja lopuksi oli tietenkin vedetty tuore veri, joten voitte kuvitella, ettei sellaisen hajuvanan seuraaminen ollut kovin työlästä. Parempi Mestari olisi haistanut jäljen itsekin. Tai ainakin nähnyt sammaleeseen tallautuneen polun!

Lapset olivat todella hyvätapaisia ja huomaavaisia. Kun Parempi Mestari sanoi, ettei jäljen sivuun saa astua, niin kaikki tallasivat tasan samassa jonossa ja kun hän muistutti, ettei jäljestyksen aikana saisi puhua, ettei se häiritse koiraa, niin kukaan ei hiiskahtanutkaan sinä aikana, kun minulla oli nenä maassa. Lopuksi he vielä esittivät hyvin asiallisia kysymyksiä, kuten eikö peuraan satu, kun sen jalka irroitetaan. Luultavasti Paremman Mestarin vastaus, että peura on jo kuollut, kun sen jalka irroitetaan, ei juuri lohduttanut kysyjää, mutta ehkä maailma sai siinä yhden uuden kasvissyöjän.

Ennen kuin lähdettiin leiriltä, lapset saivat heitellä minulle patukkaa veteen. Halukkaita heittäjiä oli paljon, joten sain tehdä aika monta lenkkiä. Voi olla, että lapset olivat vähän enemmän hämmästyneitä ja riemuissaan siitä, että minä osaan uida, kuin että osaan seurata pelkän hajuaistini avulla hajun muodostamaa jälkeä, jota ihmisaistein ei pysty havaitsemaan...

Mejän ilosanoman levittämisen lisäksi kävin taas marjastamassa Paremman Mestarin kanssa ja tänä iltana ehdittiin vielä koirakouluunkin. Ensin oli taas näyttelytreeniä ja sen jälkeen arkitottista. Arkitottiksessa Parempi Mestari koitti lelupalkkaa ja mukana oli tuo rakkaista rakkain uintipatukkani. Kerrankin seurasin mukana iloisesti häntä heiluen! Parempi Mestari mietti heti, voisiko patukan ottaa mukaan myös näyttelykehään. Olisikohan vähän rujoa tulla jakkupukukansan keskelle treenipatukan kanssa?

Kuuma ilma oli ehkä houkutellut koirat ja ihmiset muihin harrasteisiin, mutta paikalla oli kuitenkin minä ja Remu ja neljä tyttöä. Hyvin me tultiin juttuun. Remu sai Sofian ja minä loput. No oikeasti minulla oli jo niin kuuma ja väsy, ettei minua leikkiminen ihan kauheasti kiinnostanut. Sofian perässä Remu kuitenkin eniten juoksi, koska Sofia on saluki ja rakastaa juoksemista.

Tuota saksanpaimenkoira-Elliä minä ensin vähän pelkäsin, kun hän on niin iso ja vähän riehakas, mutta sitten minä haistelin hänen peppuaan ja RAKASTUIN. Hän tuoksui niin viettelevälle... Kuvassa myös pikkuinen Alma, joka oli vielä ihan pieni pentu.
Ihmisnaiset pohdiskelivat, millaisia mahtaisivat olla saksanpaimenmäyräkoirat, mutta Parempi Mestari otti minut kiinni, ennen kuin sellaista vahinkoa pääsisi tapahtumaan.