Paremman Mestarin mietteitä elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta - eli mäyräkoirista

Alkujärkytyksen jälkeen näytti siltä, että mäyräkoirahalvaus ei ehkä olekaan kaiken loppu, vaan ulkona tepasteli sama Lucy omassa persoonassaan ja sohvalla köllötellessä ei koko vaivaa muistanutkaan.

Kunnes tuli seuraava järkytys, joka vei mukanaan orastavan toivon. Kortisonin ja tulehduskipulääkkeen (ja varmaankin myös illalla pureskellun luun) yhteisvaikutuksesta Lucy oksensi koko tiistain ja keskiviikon välisen yön noin tunnin välein ja lopulta myös verta. Eipä ole koskaan tuntunut yö niin pitkältä! Jokaisen oksennuksen jälkeen siivosin lattiat, tarjosin juotavaa koiralle ja lopulta annoin vettä ruiskulla suuhun. Aamulla saimme onneksi ajan eläinlääkärille, vaikka klinikalla olikin jo täysi päivä.

Röntgenkuvassa näkyi, ettei vatsassa tai suolessa ollut tukosta ja vatsakin oli jo oksennettu tyhjäksi. Tulipa samalla kuvattua selkäkin ja siellä näkyi yksi selvästi kalkkeutunut nikamaväli ja kaksi hieman kalkkeutuneelta näyttävää nikamaväliä. Välilevytyrä ei röntgenissä näy, mutta jossain noista kalkkeutuneista kohdista se todennäköisesti on. Veriarvot olivat kunnossa. Pari tuntia tiputuksessa ja pääsimme kotiin lääkekassin ja ruokapurkkien kanssa. Eläinlääkäri muistutti vielä, että olisi tärkeää saada suoli tyhjentymään ja sitä voisi auttaa parafiiniöljyllä. Eläinlääkärin pihalle putkahti ensimmäinen kullanarvoinen nokare ulostetta ja olin huojentunut. Selvittiin taas. Huomasin kuitenkin myös epämiellyttävän asian eli aiemmin vakaasti kävellyt Lucy huojahteli kulkiessaan ja takatassut tarttuivat maahan.

Nöyrä potilas antoi tutkia, tökkiä ja käännellä. Koiran ja omistajan huomioiminen oli loistavaa tuolla klinikalla!

Illan mittaan epätoivo syveni. Koira makasi vain reporankana sohvalla vieressä, ei tehnyt tarpeitaan eikä pystynyt enää kävelemään viittä metriä pidemmälle. (Toki ehkä kuka tahansa selkävaivainen ja vatsahaavainen voisi olla hieman uupunut koko yön valvomisesta ja veren oksentamisesta...) Illan ainoa valopilkku oli Lucyn ruokahalu. Se oli yhä tallella.

Yöllä heräsin välillä tiirailemaan taskulampulla häkin pohjalla litteänä makaavaa koiraa ja tarkistamaan, vieläkö se hengitti.

Tänään askel on pidentynyt sitä mukaa, kun ruokaa on mennyt alas. Kävely on edelleen huojuvampaa kuin alkuviikosta, mutta se on kuitenkin kävelyä. Puolen päivän aikaan tapahtui viimein joulupukkiakin hartaammin odottamani asia ja kaunein koskaan näkemäni pieni mäyräkoirankakka ilmestyi nurmikolle! Tärkeimmät yksityiskohdat ovat siis kunnossa: tavaraa ja nestettä menee sisään ja tulee ulos.

Tulevaisuudesta ei kuitenkaan uskalla sanoa tässä vaiheessa mitään. Koko päivän olen vain seurannut Lucya häkissä. Kun se nukkuu, olen huolissani, että miksi se nukkuu noin paljon ja onko sillä kaikki kunnossa, kun se vain nukkuu. Kun se on hereillä, olen huolissani, että miksi se valvoo, miksei se käy nukkumaan, koskeeko siihen liikaa, että se voisi rauhoittua. Ikävältä tuntuu ajatella, että pieni koira joutuu kokemaan tällä hetkellä kaiken ilman kipulääkitystä, koska vatsa ei ole sellaisessa kunnossa, että sinne voisi laittaa kipulääkettä. Koko aikana Lucy on kuitenkin valittanut vain kahdesti: ensimmäisen kerran, kun eläinlääkäri mittasi kuumeen ja toisen kerran, kun vaihdoin sen asentoa eilen illalla sylissäni, kun se oli kaikkein heikoimmillaan ja painoin kai sen vatsaa tai selkä vääntyi hiukan.

Aamutorkut yhdessä.

Iloisen huoleton mäykyn omistamisen riemu on kuitenkin kadonnut, enkä tiedä, palaako se. Seuraan Ronin pelleilyä koirapuistossa ja uimassa (Tuntuu kuin se hölmöilisi tarkoituksella, että saisi minut nauramaan. Onko se edes mahdollista koiran älykkyydelle?) ja pelkään, että sillekin sattuu jotain. Tuntuu, että haluan sulkea senkin häkkiin olohuoneen nurkkaan turvaan ja ottaa esille vain välillä sohvalle paijailtavaksi. Toisaalta tiedän, ettei se olisi mitään koiranelämää. Tuskin Lucykaan olisi onnellinen, vaikka sitä olisi säilötty pumpulissa koko sen elämä.

Mieltä vaivaa tietenkin se, olisiko voinut tehdä jotain toisin välttääkseen tämän, mutta ehkä kyseessä on kuitenkin sattuma ja huono tuuri. Tuntuu vain oudolta, että tavallisessa kodissa on näin vaikea pitää koira terveenä, vaikka samaan aikaan kaiken maailman kulkukoirat selviävät mitä ihmeellisemmissä oloissa! Kävi miten kävi, niin Lucy on kuitenkin paras ensimmäinen oma koirani ja näitä kolmea ja puolta yhdessä kuljettua vuotta ei meiltä voi ottaa pois. Toki toivoisin, että näitä vuosia tulisi vielä paljon lisää.

Ronin kanssa lenkiltä palatessa häkissä odotti tällainen mäykkyrulla. Lucy oli aikansa kuluksi pedannut vähän uusiksi...

Ps. Äsken iltapissalla Lucy katsoi tarpeelliseksi kieriä lokin kakassa. Myös asuntoa voi edelleen aivan hyvin vahtia haukkuen, vaikka makaakin häkissä. Lucy on aina Lucy...