Paljastava pökäle

Minä en ole tähän asti kiinnittänyt Emännän tapaa kerätä meidän kakkojamme mukaan juuri mitään huomiota, koska jos ei siitä nyt suoranaisesti ole minulle mitään hyötyä, niin ei niin paljoa haittaakaan. Se on vain vähän sama juttu, kuin Lucy-neidin on mahdoton kävellä nakkipalan ohi syömättä sitä tai minun ojarummun ohi kurkistamatta sinne. Emännän on vain saatava pysähtyä poimimaan kakka pussiin. Siinä samalla hän suorittaa jokapäiväisen ulosteanalyysin tuotoksen koosta, koostumuksesta, väristä ja tuoksusta. 

Mutta nyt tuo pahuksen kakkapaikkatutkija löysi kikkareestani pienen pienen murusen jalkapallonkuorta! Hirveä haloo siitä, että olen niellyt repimääni palloa. Että hän on ollut siinä uskossa pallonriekaleita kerätessään, että kaikki murut syljeksin ulospäin ja kehtaa syyttää minua pallon syömisestä. Jos nyt joku muru on sattunut vatsaan päin menemäänkin, niin eikö olisi ennemmin syytä olla iloinen, että se tuli ulos eikä jäänyt tukkeeksi sisälle? Mitään sääliä ei kuitenkaan herunut ja pallonraato lensi roskikseen saman tien.

Niinpä koirapuiston sosiaalilelulaatikossa on vain yksi patukka jäljellä leikkikaluksi. Yksi oikein hauska patukka, jossa on eräs perustavanlaatuinen ongelma. Se on niin hauska, että jopa leluista useimmiten viis veisaava Lucy-neiti pitää siitä. Tämä johtaa automaattisesti siihen lopputulemaan, että eräs mukava ja hauskannäköinen koirapoika jää liian usein ilman leikkikalua nykyisin koirapuistossa.

Onneksi Lucy-neiti myös kierii lumessa hyvin suuren osan ajasta, jolloin onnistun kähveltämään patukan ja saan siitä sentään toisinaan osani minäkin.

Edellisen videon kuvamateriaali oli kuvattu viime viikolla, jos ihmettelette, miksi seuraavissa kuvissa taas ei ole lunta.

Käytiin eilen kävelyllä yhdellä läheisellä laavulla. Hyvä paikka. Meitä vastaan tuli porukka nuoria ja he olivat ilmeisesti olleet paistamassa makkaraa ja mikropitsoja (nykyaikaa?). Onneksemme he eivät olleet jaksaneet syödä kaikkea, vaan rantaruovikosta löysin mm. puolikkaan grillimakkaran ja Lucy-neiti ehti syödä yhden pitsapalan ennen kuin Emäntä laskeutui kallion kuvetta rantaan sadatellen ja riisti toisen hyvin paahtuneen palan Lucy-neidin huulilta.

Niin olenkin märkä. Entäs sitten. Minä kahlasin etsimään sitä veteen viskaamaasi pitsaa.

Muuta ihmeellistäpä ei ole sitten sattunutkaan. Paitsi on saatu mainioita hirvenluita aika usein syödäksemme viime aikoina. Sen verran usein, että kun tänään ei ole luuta herunut, niin Lucy-neiti on käynyt parvekkeen ovella rapsuttamassa jo useamman kerran!

Rakas Mestari...

...anna meille...

...meidän jokapäiväinen hirvenluumme!

No pitäkää sitten tunkkinne!

Eikö noita kuvia ala taas olla muutama sata tälle viikonlopulle...