Synkkä ja hieman myrskyinen yö. Tai ilta.

Lenkille lähtemisestähän sitä tuli sitten taas sanomista. En vain ymmärrä, miksi aina ruuan jälkeen on lähdettävä ulos. Sisällä on tähän aikaan vuodesta niin mukavan lämmintä ja kuivaa. Niinpä kun Emäntä oli varustanut meidät vilkkuvaloilla, käärinyt itsensä core-texiin ja heijastinliiviin ja avasi oven rappuun, minä jäinkin eteiseen istumaan ja vilkkumaan. Musta alamainen ryntäsi sitten myös takaisin sisään ja laitoimmekin lenkille lähtemisen sijaan painiksi eteisessä niin, että matot rullaantuivat. Emännällä venähti naama jo siinä ja lopulta hän tuli takaisin sisälle ajamaan meidät rappukäytävään.

Seuraavaksi jäin hidastelemaan ylärappuselle. Musta alamainen ja Emäntä odottivat ulko-ovella. Yleensä saan köpötellä alas omaa tahtiani. Mutta nyt Emäntä tulikin takaisin ylös. Haukahdin hänelle ilmoitukseni, etten aio lähteä tänään iltalenkille. Hän kaappasi minut syliinsä ja retuutti väkisin alas! Eihän siinä auttanut sitten, kun lähteä taas vatsaa kastelemaan, mutta katsokaa nyt itse. Kuinka paljon teitä kiinnostaisi tuollaisessa ilmanalassa ulkoilla:

Olihan siellä ulkona tietysti kaikenlaista haisteltavaa, mutta mitään kiirettä en kyllä pitänyt koko matkalla. Ja välillä yritin tietysti kiusallani kävellä keskellä tietä. Musta alamainen oli taas itse kuuliaisuus ja kipitti tien reunaa edellä, mutta hihna sopivan löysällä, ja jos se pysähtyi nuuhkimaan jotain, se hypähti heti ekasta nykäisystä liikkeelle. Ihme, että sekin on oppinut hihnassa kulkemaan Emäntää miellyttävällä tavalla. Vuosi sitten oli vähän toista... Paluumatkalla alkoi vissiin jo Mustan alamaisenkin tassuja kylmä ja märkä ärsyttämään, kun hänen vauhtinsa vähän kiihtyi ja hihna kiristyi.

Minä sen sijaan olen keksinyt tavan, jolla voin varmistaa, että saan haistella kaikkein mieluisimmat hajut rauhassa. Kun huomaan jo matkan päästä, että lähestymme kiinnostavaa hajua, heittäydyn poikittain niska kenoon jo vähän ennen hajua. Näin saan Emäntää hidastettua sopivasti ja kun hän vetää minua eteenpäin, osun juuri sopivasti hajun kohdalle ja voin pysähtyä siihen. Kun vain litistän päättäväisesti itseni aivan maata vasten ja haraan vastaan kaikilla tassuillani ja koko painollani, niin onnistun aika hyvin pidättelemään Emäntää. Koska jos hän vetää minua liian lujaa hihnasta, pullahtaa pantani pääni läpi irti. Tämänkin olen joskus tehnyt, mutta sitä ei voi toistaa liian usein. Muuten pantaani saatetaan kiristää pysyvästi. Toki aina ulos lipsahduksen jälkeen pantaa kiristetään, mutta sitten kotona sohvalla sitä taas pyöritellään kaulassani ja mietitään, onko se liian kireällä ja päädytään löysäämään.

Ärsyttävintä märässä lenkkeilyssä on ehkä kuitenkin se, että kun ensin on joutunut kastumaan, niin kun tullaan sisälle, ei saa vain kaikessa rauhassa mennä Mestareiden sänkyyn kuivattelemaan itseään, vaan täytyy mennä suihkuun. Eli tuntia aikaisemmin olen kuiva ja lämmin koira, joka saa loikoa sängyssä ja tunti myöhemmin olen rapainen, märkä koira, joka täytyy vielä läträtä suihkussa märemmäksi, ennen kuin voin taas olla sisällä rauhassa. Miksi siis edes viedä minua ulos kastumaan?! Joudumme näkemään valtavan vaivan Mustan alamaisen kanssa, että saamme taas kuivateltua itsemme.

Että tämmöistä on koiran elämä marraskuussa.

Tosin ehkä ei pitäisi valittaa, kun on kuitenkin lämmin koti, johon palata. Eräs mäykkyläinen oli karannut viime viikolla ja kadonnut sille tielleen. Emäntäkin kävi eilen sitä etsimässä. (Me olimme sen aikaa Aki-herran ja hänen ihmistensä luona. Aki-herralla vasta on runsas lelulaatikko ja puruluuarsenaali! Tai oli. Taisimme vetäistä aikamme kuluksi aika monta puruluuta...) Valitettavasti mäykkystä ei löytynyt. Ja ilmeisesti alueella oli tehty susihavaintoja, että se yhteenlasku ei kovin positiivista summa näyttäisi. Toivottavasti se kuitenkin vielä jostain ilmestyisi!

Jostain syystä tämä toinen sänky on paljon parempi.