Pitkä pääsiäispostaus

Olimme olleet Roosa-tädin ja Ninnin luona pitkäperjantaista asti. Olimme lenkkeilleet ja leikkineet. Olimme käyneet mökillä ja Lucy-neiti oli tallannut pilkkireikään. 

Mökkitiellä päästiin vähän irrottelemaan.

En minä huomannut sitä pilkkireikää. Eikä kastunut kuin toinen etutassu.

Näetkö kuvassa kaksi koiraa?

Pääsiäinen oli siis sujunut varsin hauskasti, kun sunnuntaiaamuna Emäntä valitsi kaikkien koirien joukosta minut mukaansa. En osannut olla asiasta lainkaan pahoillani, vaikka hän pakkasi minut autoon, koska rakastan Emäntää täydestä sydämestäni ja seuraisin häntä maailman ääriin.

Saavuimme jollekin erittäin kuraiselle parkkipaikalle. Emäntä otti minut suoraan autosta syliinsä. Ohut epämukavuus hiipi mieleeni. Vähän matkan päässä Emäntä laski minut lumelle. Kaikkialla haisi tuhansille koirille. Kuljimme kohti suhisevaa oviaukkoa koiramassan mukana. Siinä kohtaa tein ainoan tilanteeseen sopivan, järkevän asian: yritin paeta. Ryntäsin penkalle ja Emäntä tuli perässäni. Vapisin istuallani kinoksessa ja sanoin Emännälle: "Okei leidi, vaikka rakastan sinua syvästi, niin tässä tiemme eroavat. Jos haluat mennä tuosta suhisevasta tuonelan aukosta, niin mene vain. Roni-boy odottaa sinua täällä ulkona."

Hetkeä myöhemmin matkasin kohti hornankattilaa sankarillisesti Emännän sylissä täristen. Sisällä koiranäyttelyhallissa Emäntä laski minut maahan. Hallissa oli viikonlopun aikana näytillä minä ja 3499 muuta koiraa (noin) ja hallin hajumaailma oli kuin isku kuonoon. Lamaannuina täysin ja kävin kyljelleni makaamaan keskelle pääkäytävää, kuten tapanani on. Jaoimme ihmis- ja koiravirran Emännän kanssa kahtia kuin kivi koskessa, eikä Emännän auttanut muu kuin nostaa minut taas käsivarsilleen. Tässä vaiheessa minussa heräsi pieni toivo Emännän ilmettä katsoessani, että tämä saattaisi olla viimeinen koiranäyttelyni, ja jos saisin esitettyä pienen sydänkohtauksen, niin tämäkin voisi päättyä ennen alkuaan.                                                                                                                                                                                   

Mitä? Tuonneko? Älä viitsi...

Aloin kuitenkin rauhoittua Emännän sylissä vuoroani odotellessani. Harjoittelimme vielä vähän seisomista ja sitten leikimme Donitsilla. Kun vuoromme sitten koitti, olin jo päässyt taas takaisin itseni herraksi. Kävelimme kehään reippaina ja seisoin komeasti paikallani. Pöydällä jäykistelin vähän, mutta onneksi riitti, että Emäntä näytti hampaani tuomarille, eikä vieraan tädin tarvinnut työntää sormiaan suuhuni. Lopuksi käveltiin edes takaisin ja minun olisi vielä pitänyt tulla Emännän eteen seisomaan, mutta sen sijaan nenäni liimaantui erääseen herkulliseen tyttöhajuun tekonurmella. Emäntä harppasi taakseni ja oli esittävinään minua vielä tuomarille, vaikka oikeasti minä vain haistelin hyvää hajua.

Näyttelykoodikielellä tulokseni oli ERI, NUK2. Toisin sanoen tarvittiin ihminen Romaniasta asti sanomaan se, mitä minä olen aina yrittänyt sanoa: minä olen Erinomainen mäyräkoira! Näyttelypaikalta lähtiessä ostettiin kassillinen putkiluita ja pahoin pelkään, ettei tämä ollutkaan viimeinen näyttelyni. Sen verran hyväntuulinen oli Emäntä kantaessaan minua taas kurakentän yli autoon.

Näyttelykoettelemuksen jälkeen olin aika uupunut, mutta Ninni oli levännyt koko ajan, joten hän halusi taas leikkiä. Ilta ja seuraava päivä menivät joutuisasti Ninnin kanssa painiessa. 

Roosa-täti oli taas käynyt jalkaleikkauksessa, joten ihmiset vahtivat hänen jokaista askeltaan ja sekös harmitti Roosa-tätiä.

Ennen kotiin lähtöä Lucy-neiti saalisti ja tappoi hiiren. Kukapa uskoisi, että hänessäkin asuu sellainen peto sisällä.